Vuodet kuluu todella vauhdilla ja taas on tullut se päivämäärä milloin perheeni koki tragedian 21 vuotta sitten...
Itse
allekirjoittanut silloin oli mistään mitään välittämätön 16v nuorimies.
Sen verran
järkeä oli kasvanut päähän että uutta alkua kovin olin työstämässä, kun peruskoulu
meni miten meni.
Kohtalokas ilta9.10.1993 katkaisi kuitenkin suunnitelmat.
Tänä päivänäkin,
vaikka kaikki onkin suhteellisen kunnossa (oma perhe, läheiset, oma koti, tms.)
törmää jatkuvasti ongelmiin mihin väkisinkin jää kiinni.
Olen liian terve
vaikeavammaiseksi, kun taas toinen taho sanoo että olen liian vaikeavammainen,
ettei ole syytä kuntouttaa sen enempää mitä nyt (fysioterapia kerran viikossa)
Syrjiminen on
ehkä pahinta mitä kohtaan.
Jotkut aikuiset
ihmiset eivät voi tajuta sitä tosiasiaa etten ole mitenkään tyhmä, vaikka aivoruhjevamman
olenkin saanut.
Se taas
aiheuttaa väkisinkin tietynlaista syrjintää ja väheksymistä. Eipä se ole
mukavaa kenestäkään?
Ehkä nuo ihmiset
eivät ajattelee niin selkeästi? Ehkä he omaavat ennakkoluuloja? Ehkä minun
suorapuheisuus on usein syynä siihen että saan vähätteleviä kommentteja
kuulla/lukea?
En todellakaan
tiedä, mutta tervetuloa koittamaan selviämään samasta mistä minä selvisin. En
tosin kannata sitä, sillä kovin moni on lähtenyt pienemmästäkin...
Katkeruus
loistaa rivien välistä joillekin lukijoille, mutta voin sanoa etten ole
suinkaan katkera. Tietty olen harmissaan siitä että jouduin luopumaan niin
monesta rakkaasta harrastuksesta oikean puolen halvauksesta johtuen.
Muistutuksena
niille nuorille, joille elämä on yksi suuri highway ja kuolematonkin luulee
olevansa, että älkää sössikö elämäänne väärillä valinnoilla, niin kuin minä
tein.
Elämä ei ole
käsikirjoitettu (edes elitisteille) ja kaikesta selviää, jos tahtoo niin.
Kunnioituksella
Mikko A. Ratia