9.10.11 on
jo sinänsä erikoinen päivämäärällisesti että siitä kai
jonkun hörhöproffan pitäisi kirjoittaa joku uusi maailmanlopun
ennustus.
Se
kumminkin on enemmän kuin päivämäärä. Silloin mm. on rakkaan
vaimoni siskon syntymäpäivä, joita tulimme juhlistamasta
äskettäin.
Minulle
henkilökohtaisesti tuo päivämäärä on jotakin muuta. Se
aikoinaan, tarkalleenottaen 18-vuotta sitten toi elämääni pysyvän
muutoksen.
Minulla on
ollut tarkoituksena kirjoittaa aikaisemmin vuosipäivän ”kunniaksi”
tekstiä siitä mitä olen tuntenut ja mitä varsinaisesti tuo
vammautumiseni minulle teki - Niin fyysisesti kuin henkisesti.
Olen
kumminkin aina tähän päivään asti onnistunut lykkäämään
tarinaani, sillä en ole tahtonut tuoda itseäni esille, koska
ainahan on se vaara että ihmiset alkavat pitää minua narsistina,
kun kerron oman tarinani.
Kumminkin,
täytyy tuottaa pettymys heille jotka näin ajattelee, sillä
ainoastaan todella hyvin minut tuntevat ihmiset tietää totuuden
ettei kyseessä ole suinkaan ”minäminäminä” asenne, vaan
solidaarinen ja suurisydäminen ihminen - Jokaisessa ihmisessä asuu
pieni ”minä itse”
Olen myös
huomannut että jotkut tahot pitää minua jonkinasteisena
kehitysvammaisena, mutta älkää pelätkö - Järkeni leikkaa
paremmin kuin tuollaisen paskansuoltajien ;)
Joten,
mennään asiaan. Tässä tulee tarinani:
Lokakuun 9.
vuonna 1993 starttaa tarinani jonka yritän kertoa mahdollisimman
tiiviisti. Mutta kun on paljon tapahtunut, niin joutuu jättämään
joitakin asioita pois, jotta tekstistä tulisi nk. nautinnollisempi
luettava.
Silloin
olin jo uuden alun edessä.
Olin
16-vuotias. Peruskoulua kävin vielä, kun olin hölmöillyt
yhdeksännen luokan ja jäänyt luokalleni, syystä etten jaksanut
eräiden opettajien kanssa tehdä yhteistyötä.
Lisäksi
silloin kun olin juuri aloittanut kesäloman jälkeen toistamiseen
yhdeksännen luokan, niin harmikseni samat ongelmat häämöttivät
uusintakierroksellakin.
Eli,
opettajien auktoriteetti oli minulle aivan liikaa, enkä nuoruuden
uhmassa tajunnut mikä olisi minulle parhaaksi.
Lisäksi
vaikutti kaveripiirini tuohon koulusta piittaamattomuuteeni, mutta en
kutsu sitä syyksi, koska itse oman hautani kaivoin silloin ja kaivan
edelleen.
Kornia ehkä
nyt on sanoa, mutta olin silloin todella itserakas ihminen, enkä
juurikaan välittänyt muista ihmisistä ja tein uskomattoman paskoja
juttuja kavereilleni ja petin heidän luottamuksen.
Mutta, olin
päättänyt kääntää kelkkani ja otin näin eropaperit
yläasteelta ja suunnitelmissa oli lukea peruskoulu loppuun
iltakoulussa.
Sitä
päivää ei kuitenkaan milloinkaan tullut.
Tuona
lauantai iltana 9.10.1993 tapahtuneen auto-onnettomuuden johdosta
meinasi ensin koko elämänliekki sammua, mutta tehokkaan
pelastushenkilökunnan, lääkärien ja hoitajien takia olen nyt
tässä koneellani kirjoittamassa muistelmia 18-vuoden takaa.
Olimme
silloisen kaverini Mikon & hänen tyttöystävänsä Tiinan
kanssa viettämässä lauantaita alkoholilla höystettynä, jota
Tiina oli käynyt meille hakemassa aikaisemmin olutta Mikon äidin
autolla (Tiina oli jo täysi ikäinen ja korttikin löytyi).
Mikolla oli
paha taipumus ottaa äitinsä auto ”lainaan” viikonloppuisin,
silloin kun Mikon vanhemmat nukkuivat. Olimme siis käyneet
ajelemassa aikaisemminkin, mutta ikinä ennen en muista että Mikko
(joka kuskina toimi) olisi ollut liian juopunut.
Lähdimme
jotakin aikaa illasta Mikon äidin autolla liikenteeseen taas. En
muista kuinka kännissä kukakin oli, mutta alkoholilla oli suuri
osuus asiaan.
Mikko siis
toimi kuljettana, Tiina pelkääjän paikalla ja minä takapenkillä.
Mikon perheellä oli silloin koira jota Mikon äiti kuljetti
takapenkillä ja takapenkillä oli levitettynä viltti, jolla koira
makasi karvoittamatta penkkiä (koko takapenkki oli siis viltin
peitossa ja turvavöitä oli mahdoton saada kiinni repimättä
vilttiä).
En muista
minne matkamme kulki, mutta jossakin vaiheessa Mikko oli suunnannut
Sälinkäälle menevälle tielle, jossa siis kohtalokas ulosajo
tapahtui.
Olen
kuullut että syy ulosajoon olisi ollut liukas tie, suuri ajonopeus
ja ajovirhe mistä Mikon äidin Opel Corsa henkilöauto suistui ojan
puolelle ja tökäten kiveen, tms. ja auton matka oli päättänyt,
mutta minä olin lentänyt takapenkiltä tuulilasin läpi maahan.
En ole
tietentahtoen ottanut selvää asiasta sen tarkemmin, koska olen
näiden 18-vuoden aikana elänyt ottamatta yhteyttä enää Mikkoon
(ihan perheeni takia) ja sen koommin kysellyt. Nämä ovat siis
epävirallista faktaa.
Seuraavat
muistikuvat tulevat Töölön sairaalasta, kun herään koomasta jota
kesti n. 1,5 viikkoa.
Ihmiset
eivät ehkä pysty kuvittelemaan miltä tuntuu herätä ja katsoa
maailmaa yhden silmän varassa, sairaalan lamppujen loisteessa.
Tuntea kuinka oikea puoli ei reagoi aivojen käskyyn ”liikkukaa!”
ja lopulta huutaa ”Apua!” jota kukaan ei ymmärrä.
Ensimmäinen
todellinen ajatus mikä tuli mieleeni että onhan perheelläni kaikki
hyvin? Mitä heille on käynyt? En saanut kuitenkaan kysyttyä mitä
oli tapahtunut, sillä puheeni oli kutakuinkin ääntä ilman sanoja.
Lääkärien
mukaan olin saanut päähän kohdistuneen kovan iskun seurauksena
aivoruhjevamman ja sen takia oli oikea puoleni kropasta epäkunnossa.
Raajani ei liikkunut, näköni oli todella sekaisin (oikea silmä
halvaantui), puhekykyni oli myös mennyt.
En nyt
lääkärintodistuksesta jaksa litaniaa kerrata, mutta oikeapuolen
palautuva halvaus oli kyseessä.
Muistikuvat
Töölöstä on todella niukat, mutta muistan hämärästi että
ihmisiä kävi luonani katsomassa vointiani.
Äitini
siinä oli pääosassa, sillä hän kävi luultavasti joka päivä
minua katsomassa, vaikka kotona olikin nuoremmat sisareni (Miramaria
2v & Joonas 5kk) odottelemassa.
Sain
siirron kuntoutukseen, olisiko ollut marraskuuta 1993 Kiljavan
sairaalaan, josta muistikuvia on sitten enempi.
Kumminkin.
Nopeasti huomasin että masennus hiipi varjoista esiin. Masennus
johtui lähinnä siitä että halusin vain kotiin rakkaiden ihmisten
pariin.
Vaikka
kuntoutuminen sujuikin hyvin ja lääkäreiltä tuli positiivista
palautetta kuntoutumisesta, niin yksi asia jäi aina vaan painamaan
mieltä. Koska pääsisin kotiin.
Äitini oli
myös vakiovieras Killjavalla, vaikka Kiljavalle ei meinannutkaan
päästä helpolla yleisiä kulkuneuvoja käyttäen (äidilläni ei
ollut autoa).
Myös
lukuisia muita vieraita kävi. Aina kun vieraat poistuivat, niin
mieleni valtasi se masennus ja halu päästä kotiin tuttujen
ihmisten & asioiden pariin.
Kiljavalla
oli varsin helvettiä muutenkin, kun olin sairaalassa ainoa nuorison
edustaja. Muistan että jossakin välissä samassa huoneessa oli n.
60-70 vuotias toispuolihalvaantunut vanha ukko, joka ei kyennyt
puhumaan mitään ja kampesi itseään väen väkisin sängystä ja
minä soitin summeria että hoitajat tulisivat ukkoparan pelastamaan.
Joulu
läheni ja kuntoutus eteni hyvään malliin. En kävellyt vielä,
eikä oikea käteni ollut entisensä. Puhetta tuli hiukan enempi,
mutta se että ymmärsikö sitä olikin toinen asia. Kumminkin, yksi
osaston hoitajista teki minulle kirjaintaulun, josta kirjaimia
tikulla näytettyäni pystyin muodostamaan kitkattoman yhteyden.
Sairaalan
psykologi oli kuitenkin sitä vastaan että olisin päässyt joulua
viettämään kotiin, koska olin liian masentunut ja niinollen
taipuvainen itsemurhaan.
Äitini
kävi kuitenkin taistelun minun puolestani ja sain luvan päästä
jouluksi kotiin. Tosin sairaala pesi kätensä vastuusta, eli äitini
otti vastuun minusta.
Aatonaattona
pääsin kotia. Se oli paras joululahjani sinä vuonna. Ei
epäilystäkään.
Tammikuussa
1994 oli nk. loppukokous, jossa päätettiin siitä miten minun
kuntoutuminen tulee edetä.
Parasta
kokouksessa oli minun esiintulo, sillä pyörätuolissa lähtenyt ja
psykologin mukaan itsemurha-altis henkilö saapuikin omin jaloin
kävellen, tuttu virne kasvoillaan. Oli siinä psykologin ilmeessä
näkemistä, koska hän oli ollut henkeen ja vereen kotiutusta
vastaan.
Kuntoutuksesta
sovittiin että homma jatkuu Mäntsälässä niiltä osin mitä
Mäntsälän kunta pystyi tarjoamaan ja Helsingissä jatkuisi
neuropsykologin ja puheterapeutin kuntoutus.
Vuosi 1994
oli siis suuri muutoksen vuosi.
Vakuutusyhtiöltäkin
tuli jossakin välissä lopulliset korvaukset, jotka menivät
lähestulkoon velkaan jota äitini oli ottanut, jotta saisi
sairaalamaksuni maksettua.
Ensinnäkin
tahdoin pyytää ystäviltäni / kavereiltani anteeksi, jos olin
heitä kohtaan mulkku ollut ja tänäpäivänä he ovat edelleen
hyviä ystäviä / kavereita minulle.
Peruskouluni
oli siis jäänyt kesken, jonka kävin loppuun Invalidiliiton
Järvenpään Koulutuskeskuksessa (INVA). Kyseessä oli AKVA
(Ammatilliseen koulutukseen valmentava) kurssi jonka käytyäni olin
suorittanut peruskoulun loppuun.
Aikeet oli
jatkaa INVA:lla haaveissa olleeseen merkonomin koulutukseen, mutta
rajun aivoruhjeen jälkeen oli väsymys kova ja vaikka koulumatkat
eivät olleet kovinkaan pitkiä (n. 30km), niin väsyin silti
helposti.
INVA:lla
oli mahdollisuus kyllä asuntolassa asua, mutten pitänyt itse sitä
miellyttävänä vaihtoehtona, vaikka kuntouksessa vaalittiin juuri
sitä itsenäisyyttä.
Pidin siis
välivuoden opinnoissa ja se välivuosi koitui kohtaloksi. Välivuosi
ei jäänyt yhteen lukukauteen vaan olisikohan ollut niinkin kauan
kuin 4 vuotta olin ”huilimassa”. Syitä tähän on helppo hakea,
varsinkin vakuutusyhtiön puolelta jonka kanssa olemme saaneet
tapella aina tähän päivään asti.
Kotiinpääsyni
jälkeen tammikuusta 1994 jatkunut kuntoutus kyllä fysioterapian
osalta jatkui viikottain. Fysioterapiaan ei ollut kuin n. 100 metriä
matkaa, mutta neuropsykologin ja puheterapeutin käynnit (kerran
viikossa ja 3 tuntia yhteensä) Helsingissä alkoi tuntua todella
raskailta ja loppupeleissä jouduin lopettamaan käynnit väsymyksen
takia.
En toki
jäänyt ilman neuropsykologista ja puheterapiaa, kun olen ollut 3
kertaa Käpylän kuntoutuskeskuksessa 4 viikon kuntoutusjaksolla.
Tunsin
kyllä itse tarvitsevani edellämainittuja ihmisiä kuntoutumiseen,
mutta minkäs teet pienenä ihmisenä suuren vakuutusyhtiön
rinnalla? Olisihan se onnistunut järjestää kuntoutus
kotikunnassani, mutta kun vakuutusyhtiö oli todella nihkeä minuun
liittyvissä kuntoutus asioissa.
Syy tähän
on selkeä.
En muista
mitään kertoa tuon 9.10.1993 illan tapahtumista että miten asia
meni ja niin vakuutusyhtiö torppasi heti nollatoleranssin
korvauksissa minun suhteen, koska olin itse mennyt humalaisen ja
alaikäisen kyytiin.
Asianajajani
kuitenkin periksiantamattomalla asenteella sai lopulta sovittua
vakuutusyhtiö Sammon (nykyisin IF..) oikeudessa että yhtiö maksaa
minun ansionmenetyskorvauksen 50% omavastuun mukaan (minut lykättiin
heti työkyvyttömyyseläkkeelle ja ansionmenetyksen määräytyivät
tulevaisuuden suunnitelmieni mukaisesti), mutta kuntoutukseen yhtiö
antaisi 100% korvauksen. Kun taas kertakorvauksesta oli 50%
omavastuu.
Muistan
että kävimme useat muistelmat asianajajani kanssa, mutta mitään
konkreettista muistikuvaa ei tullut kuitenkaan mieleeni, jotta
asialle olisi tullut positiivinen käänne.
Hyvän
diilin siis sai asianajajani aikaan, mutta vakuutusyhtiön toiminta
on ollut todella nihkeää noin 10 vuotta, eikä kuntoutuksen
täysimääräistä korvausta ole noudatettu.
Välivuodet
siis meinasi käydä kohtaloksi.
Olimme
muuttaneet perheeni kanssa keskustasta syrjemmälle Jurvalan
asuinalueelle. Matkani keskustaan piteni niin paljon että jaksoin
kulkea ensimmäiset puoli vuotta omatoimisesti, mutta usean
kaatumisen jälkeen talvella aloin käyttämään kulkemiseen taksia.
Omasta
lompakosta kyytini maksoin, eikä edes tullut mieleeni että voisin
hakea apua mistään.
Lopulta
kävi liian kalliiksi kulkea taksilla, kun olin kumminkin erittäin
sosiaalinen ihminen ja tahdoin viettää myös muualla aikaa kuin
kotona nyhjäten.
Muutin
16.5.98 vuokralle keskustaan lähemmäs palveluja.
Se oli
lähinnä virhe, vaikka kyllähän 21-vuotiaana moni muuttaa omaan
asuntoon.
Virheenä
sitä voidaan pitää sen takia etten itse tajunnut että tukea
tulisin tarvitsemaan enemmän, kun asuin omillani.
Tietysti
äitini oli suuri apu, esimerkiksi mitä tuli siivoamiseen, tms.
hoitamiseen.
Mutta eipä
se riittänyt.
Keskenjääneet
kuntoutukset lähinnä neuropsykologisella puolella alkoi kummitella
mielessäni ja masennuin. Viina vanhin lääkkehistä tuli vahvana
kuvioihin ja menetin elämäni hallinnan.
Kaikki,
siis ihan kaikki oli yhdentekevää ja 1.3.1999 muutin takaisin
kotiin saatuani ensin häädön vuokrarästien perusteella.
Eikä siinä
kaikki. Muitakin velkojia oli, tosin ei yhtään torpedoa, vaan ihan
laillistettuja perintätoimistoja karhusi saataviaan.
Aloin
ajattelemaan jo silloin kun asuin omillani että pakko on tehdä
jotakin asialle, sillä en selviäisi veloistani ikinä, kun ei
tulonikaan ollut kovinkaan huimat.
Itsemurhakaan
ei ollut kovin kaukana, sillä muistan joskus viinakiroissani ollut
valmis lähtemään lopullisesti.
Otin
kumminkin itsemurhaa edeltävän oljenkorren käyttöön ja otin
yhteyttä Järvenpään INVA:an kysyäkseni miten jatkokoulutus olisi
mahdollista.
Silloin
lähinnä ajattelin että ammatin hankittuani saisin duunia ja
palkasta maksettua velkani pois.
Se oli
lähinnä onni että otin yhteyttä, sillä pääsin kuin pääsinkin
INVA:lle opiskelemaan SOPIVA (Oppisopimukseen valmentava) kurssille.
Kuitenkin.
Raskaaksi kävi opiskelu, kun velat kummittelivat jatkuvasti
takaraivossa (En ollut puhunut kenenkään kanssa muista veloista
kuin vuokrista, jotka olin hoitanut). Vastuuopettajani sai kumminkin
puristettua minusta tiedon todellista tilanteesta ja Kimmo alkoi
selvittämään asiaa.
Selvittelyä
sitten riittikin ja lopulta Kimmo sai minut velkasaneeraukseen.
Opiskelu jäi ihan väliin ja kaikki voimavarat keskittyi nyt uuteen
tilanteeseen.
Kimmo
kehotti minua ottamaan nyt rennommin, eli opiskelu siirtyisi hamaan
tulevaisuuteen.
Muutimme
Jurvalasta takaisin keskustaan heinäkuussa 1999 ja taas oli uusi
alku käsillä.
Aloin
todellakin ajattelemaan nyt tulevaisuuttani. Olin 23-vuotias ja vielä
olisi elämää jäljellä. Sosiaalinen elämä jatkui, mutta muuten
päivät kului toimettomana joko internetissä surffaten tai kylillä
hengaten. Illat meni yllättävästi ravintolassa, mutta sillä
erotuksella että en juonut enää humalahakuisesti vaan lähinnä
kahvia paikallisessa ravintolassa jutellen kavereiden ja baarimikko
ystäväni kanssa.
Elämä oli
aika kunnossa osaltani. Velkoja vielä maksaisin jonkun aikaa, mutta
ne tulisi maksettua. Se oli pääasia.
Kevättalvella
2001 tapasin nykyisen vaimoni.
Aloimme
seurustelemaan ja nopeaan tahtiin etenimme ja muutimme 4.7.2001
Tuusulan puolelle, Kellokosken kylään, missä Paula oli sairaalalla
duunissa.
Uusi alku
oli käsillä siis nyt oikein vakaalla pohjalla.
Kellokoskella
asuessamme kiinnostuin yhä enempi yhteiskuntamme asioista ja niiden
parissa meni aika, kunnes eräänä auringoisena päivänä Paula
ilmoitti että oli raskaana.
Saga
Pauliina Ratia syntyi 23.7.2004 ja Paulan äitiysloman jälkeen jäin
kahdestaan Sagan kanssa kotosalla (Sagaa hoiti myös hänen mummit ja
perheenjäsenet, jottei minulle kävisi liian rankaksi lastenhoito).
Asustelimme
Kellokoskella aina toukokuuhun 2007 saakka, kunnes ostimme
Mäntsälästä paritalon puolikkaan ja asetuimme takaisin
kotikuntaamme.
Tällä
hetkellä on tilanne se että Saga käy koulua ensimmäisellä
luokalla, kun taas minun päivät täyttää omat harrastukset ja
järjestötoiminta.
Haaveet
saada oikea ammatillinen koulutus on nyt pahasti jäissä, sillä
pari vuotta sitten sain ajatuksen ja hakeutua kouluun ja kävin
psykologin testeissä. Testitulosten mukaan olisin valmis
opiskelemaan, mutta kun vakuutusyhtiöltä hain maksusitoomusta
jatkokoulutuksen korvaamiseen, tuli yhtiöltä kielteinen päätös
vedoten sen hetkiseen työtilanteeseen suomen maassa.
Vakuutusyhtiö
IF... on tehnyt täysin vastoin oikeuden päätöstä minun
tilanteessani useita kertoja. Entinen vakuutusyhtiön lääkäri
minua kehoitti tekemään valituksen kaikista kielteisistä
päätöksistä koskien esim. apuvälineitä, koulutusta, tms.
Tulevaisuudessa
teen kyllä sen että nostan asian pöydälle, ilman että se
lakaistaan alas ennenkuin olen täysin tyytyväinen. Nyt on elämä
pyörinyt niin paljon perheeni ympärillä (tyttäreni), etten ole
missään välissä saanut otettua härkää sarvista.
Kaikki nämä
18-vuotta on eletty rajoitteista elämää ja se jatkuukin hautaan
asti. Oikea korva on soinut onnettomuudesta lähtien, eli nk.
tinnitys on jatkuvaa laatua. Oikean silmän halvaus on erittäin
kiusallinen hahmotuksen ja tasapainoni kannalta. Oikea käsi on
hyvänä apukätenä, mutta kitaran soitosta ei tule mitään
olemattoman sormien hienomotoriikan takia (mursin oikean kyynärpään
9.1.99 ja silloin en käynyt vakituisessa fysioterapiassa ja se
edistyminen jota oli sitä ennen tapahtunut hävisi kuin tuhka
tuuleen). Oikea jalka väsyy nykyisin alle kilometrin matkalla ja
tuloksena halvauksenomaiset krampit. Lisäksi kaikki kivut, mitä
edelleen ilmeentyy (mm. päänsärky ja uutena vaivana selkäsäryt)
Mutta...
mitä oikeastaan haluan tällä sanoa?
Nykyisin
saa lukea liiankin usein lehdestä nuorten kuolonkolareista. Ehkä
minulla oli takapenkillä silloin seurana jonkinmoinen
suojelusenkeli, ettei minulle soinut kirkonkellot ja tänä päivänä
rakkaat ihmiset veisivät haudalleni kukkia?
Kuka
tietää, mutta se on varmaa että sisulla ja rakkaudella elämään
voitin vaikeudet.
Olen
äärettömän huolissani nykynuorison tilanteesta. Toimin
vapaaehtoisena nuorisotyössä ja olen valitettavasti todennut ettei
tilanne ole todellakaan hyvä.
Olin
silloin 18-vuotta sitten nuori ja kuolematon. Nykyään vanha ja
vammainen. Haluatko kokea saman? Jos et, niin lue tarinani tunteella
uudemman kerran.
Toivon että
tarinastani olisi jollekin hyötyä. Auttamaan tekemään valintoja
ja kohtamaan ne ongelmat mitä voi seurata, kuten minulle kävi.
Lopuksi
haluan vielä kiittää kaikkia ketkä ovat olleet tukenani tämän
18-vuoden aikana. Erityiset kiitokset kumminkin menee rakkaalle
äidilleni ja koko perheelleni.
Kunnioituksella
Mikko A.
Ratia