keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Vuoden päätteeksi




Tervehdys,
 
Tänä vuonna ei ole tullut pahemmin kirjoiteltua. Pyydän siis mitä nöyrimmin anteeksi kaikilta seuraajiltani.

Yksinkertainen syy. Aika ei tahdo mitenkään riittää keskittymään kirjoittamiseen, vaan se on mennyt muissa aktiviteeteissä ja syksyn/alkutalven pimeissä nurkissa muuten nyhjätessä.

Olin aikeissa kirjoittaa hieman tunteistani mitä on tämä kuluva vuosi tuonut tullessaan, mutta huomasin että tunteeni olivat sen verran syviä, jotta en suotta halunnut aiheuttaa huolta lähimmäisilleni.

Vuosi on ollut tähän asti kovin puurtamista. Toki, olen saanut aikaan taas paljon, mutta en nyt niistä ala erikseen suurempaa numeroa tekemään (en siis ole ehdolla vuoden 2017 kunnallisvaaleissa)

Aktiivinen vaikuttaminen mm. lasten ja nuorten parissa on jatkunut. Se jatkuu varmasti ensi vuonnakin, koska heti tammikuulle on tiedossa nuorten parissa vaikuttamista, jos vaan kaikki menee kuin ajateltu.

Siitä tuleekin mieleen semmoinen asia, johon tämän vuoden puolella olen törmännyt liiankin monta kertaa. Tiedän että ihmiset ketkä toimivat vapaaehtoisesti ihmisten parissa, tekee suuren palveluksen koko yhteiskunnalle.

Itse olen omistautunut vapaaehtoistyölle ja teen sitä mielelläni. Turhan usein kumminkin meinaa koko keissi kaatua niskaani, kun ihmiset olettavat että minä teen. Siihen haluan tehdä korjauksen ja kertoa etten minäkään kaikkea sentään kerkiä hoitamaan. Kukaan ei ole yli-ihminen, en edes minä.

Siitä huolimatta. En ole luovuttamassa tai sekoamassa, tms. Helpommin pääsee kun kysyy, eikä oleta tietävänsä.

Sosiaalisesta mediasta olen ollut tämän vuoden aikana lähdössä jo muutamaan otteeseen. Yksinkertaisesti alkaa vaan riittää tuo hemmetin valittaminen ja kiihkoilu kaikista maailman ongelmista. Useinmiten lähde on tyyliin MV-lehti tai joku muu roskamediaksi luokiteltava lähde.
Yksinkertaisinta olisi estää tietyiltä tahoilta päivysten näkeminen ja kaverilistan kovan käden siivous.

Uusi vuosi ja uudet kujeet näyttää hurrikaanin suunnan ;)

Siihen asti. Hyvää ja rauhallista Joulua ja erinomaista uutta vuotta 2016!

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia


tiistai 10. marraskuuta 2015

Avoin Kirje Kellokosken Sairaalan alasajoa puoltaville tahoille



Törmäsin tänään tilanteeseen mihin en olisi halunnut ikinä joutua.

HUS:in hallitus päätti maanantaina 2. marraskuuta 2015 lakkauttaa jo yli 100 vuotta palvelleen Kellokosken psykiatrisen sairaalan.

Minulle Kellokoski paikkakuntana on erittäin läheinen. Sairaalakin on tuttu, vaikken ole ikinä ollutkaan asiakkaana. Asuimme vuosina 2001-2007 Kellokoskella ja siitä ajasta jäi niin hyvä fiilis, että järkyttyneenä on saanut seurata sivusta kuinka herrat & rouvat Helsingin ajaa sairaalan lopulliseen sulkemiseen.

Ei puhuta nyt kuitenkaan minusta ja minun rakkaudestani Kellokosken miljööseen (joka on kieltämättä uskomaton paikka)

Tänään (03/11) tapasin Kellokoskella erään muutaman vuoden takaisen tuttavan.

Käyn viikottain Kellokoskella fysioterapiassa kuntoutuksessa ja näin ollen sairaalan asiakkaat ja henkilökunta on minulle tullut tutuksi (entuudestaan minun perheenjäöseniä ja kavereita on sairaalalla töissä)

Olin siis palaamassa keskustan suuntaan, kun tapasin erään entuudestaan tutun asiakkaan. Hän tervehti minua ja näin heti hänen katseestaan että eilinen lopettamispäätös pyörii hänenkin ajatuksissaan.

Hän kysyi minulta olenko kuullut lakkauttamisesta? Vastasin että kyllä valitettavasti olen ja meinasin jatkaa että ”onhan tässä vielä vuoteen 2019 aikaa, mutta hän kerkesi jatkamaan ja esitti minulle kysymyksen ”mitä minä sitten teen?”

”MITÄ MINÄ SITTEN TEEN?” – Osaatko SINÄ antaa vastauksen? Luulen että olet se samainen pala kurkussa, mikä minullakin oli tuon kysymyksen jälkeen.
Miltä se tuntuisi sinusta, jos olisit pitkäaikaiskuntoutuja. Olisit Kellokosken sairaalasta ja sairaalan miljööstä löytänyt sen kodin missä sinun on turvallista olla ja yht’äkkiä kaikki se viedään pois? Kestäisikö SINUN pääsi? Veikkaan suuresti ettei kestäisi, jos olisit samoissa lähtöasetelmissa kuin monet pitkäaikaiskuntoutujat.

Kellokoski on monelle se ainoa koti. Koti, missä kaikki on tuttua ja turvallista. MIKSI TE viette sen heiltä pois?
Ajatelkaa nyt itsekin? Olisiko teistä siihen menettää käytännössä kaikki mitä teillä on? Tiedän ja tunnen monia pitkäaikaiskuntoutujia ketkä ovat onnellisia pienestä asiasta nimeltä koti. Voiko uutta sijoituspaikkaa kodiksi mieltää, jos on esim. 20v Kellokoskella asustanut? Pelkään pahoin ettei ainakaan kovin nopeasti ”betonihelvetti” mielly kodiksi (ketkä nyt sitten huolitaan enää MT-kuntoutuksen piiriin?)

Lisäksi Kellokosken Sairaalan henkilökunta on niin hitsautunut täydellisyyttä hipovaan tiimiin, että saa olla todella typerä, kuka tuollaisen yhteisön tahtoo tuhota?

Pyydän siis teitä ajattelemaan vielä kerran, mihin päätöksenne lakkauttaa Kellokosken sairaala johtaa? Ei voida ainakaan puhua että MT-kuntoutujalla olisi mitään arvoa, kun raha ajaa ihmiselämän yli.


Tunteilulla ei yleensä ”järkeviä päätöksiä” tehdä, mutta tässä päätöksessä on järkeily kaukana!

Terveisin

Vapaaehtoistyöntekijä & Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Mikko A. Ratia


perjantai 9. lokakuuta 2015

Vuosipäivänä 09. Lokakuuta 2015




Perjantai... ja kohtalokas päivämäärä 09/10/1993.

Vuonna 1993samaisena päivämääränä meinasi allekirjoittaneen elämänliekki sammua auto-onnettomuuden johdosta.

Nopea toiminta onnettomuuspaikalla, Töölön sairaalan henkilökunnan ammattilaiset ja karjalalainen periksiantamattomuus ja sisu olivat asioita, joita ilman en olisi kirjoittamassa tätä tekstiä.

Vuosiin on mahtunut paljon hyvää kuin pahaakin. Olen avoimesti kertonut onnettomuuden jälkeisestä helvetistä jota kesti n. 8 vuotta, ennen kuin pääsin takaisin jaloilleni.

Olen tehnyt sen auttaakseni ihmisiä avaamaan silmänsä sille tosiasialle, että aina kannattaa käyttää sitä järkeä mitä sinulle on suotu. Olen kirjoittanut, antanut haastatteluja, esiintynyt TV-ohjelmassa, vaikuttanut konkreettisesti asioihin, tms.

Joku ehkä luulee että teen tämän vain julkisuuden takia, mutta olet väärässä jos luulet niin. Olen aktiivisesti mukana kuntamme lasten & nuorten elämässä ja teen myös muidenkin ihmisryhmien kanssa yhteistyötä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on siis olla esimerkki kuinka voi käydä pahimmillaan, jos oikein innostuu leikkimään. Olen myös hyvä esimerkki siitä mihin ihminen pystyy, jos vaan tahtotila on oikea.

Sain onnettomuudesta muistoksi ikuiset vammat (aivoruhjevamma), niin ajatuksen virta ei ole katkennut. Elämä on välillä taistelua lähinnä liikkumisvaikeuksien takia (oikea puoleni kropastani halvaantui vamman johdosta).

Moni minut tavannut ihminen on kummastellut että olenko oikeasti käynyt läpi kyseisen helvetin? Sitä kysymystä en yhtään ihmettele, kun ottaa huomioon miten ”hyvässä kunnossa” olen kaikenkaikkiaan (siis järki juoksee).

Haluatko sinä kokea saman? Pystytkö olemaan tarpeeksi sisukas noustaksesi kaksi kertaa ”kuolleista”

Minä en lähtisi kokeilemaan samaa ”sissi-koulutusta” uudemman kerran, kun olen kerran nähnyt sen helvetin.

Muistakaa siis (varsinkin nuoret) käyttää järkeä ja ajatella ennen kuin on liian myöhäistä.
Kaikkia tämä tuskin tavoittaa, mutta niinhän se menee.

Lopuksi tahdon kiittää perhettäni ja lukuisia ihmisiä, ketkä on elämässäni tällä hetkellä. Liian pitkä lista tulisi kiiteltäviä

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia