perjantai 29. elokuuta 2014

Erään koulukisatun tarina




Nyt kun tämä kiusaamis asia on nostettu todella pöydälle ja varsinkin siihen puuttuminen, on myös minun aika avata sanainen arkkuni omasta kokemuksestani mitä kiusattuna olemiseen tulee.

Ala-asteen puolivälistä aina tämänpäivän aikuisikään olen kokenut kiusaamista. Aikuisena tosin kiusaaminen on vaihtunut enemmän syrjinnäksi, mutta se sulautuu samaan kastiin.

Koulutieni aloittaessa olin liikaa ajatteleva ja hyvin pelokas pikkupoika ja minua kammotti koulun aloittaminen.

Onneksi koulu, jossa opintoni aloitin oli pieni kyläkoulu jossa oppilaita oli yhteensä koko koulussa miltein vähemmän, kuin nykyään yksittäisissä luokissa.
Kaikki tunsi kaikki ja samalla kylällä kun asuttiin, niin luonnollisesti kavereita oltiin keskenämme ikään katsomatta.

80-luvun puolivälissä jouduimme muuttamaan äitini ja vanhemman siskoni kanssa keskustaan vanhempieni avioeron takia.

Pienestä kyläkoulusta suurempaan keskustan kouluun ei ollut mutkaton.

Koko koulussa ei silloin ollut nk. avioerolapsia, vaan oppilaat lähinnä olivat ”paremmalta asuinalueelta” muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksi näistä poikkeuksista oli se suurin syy, miksi pelkäsin.

Oli kiristämistä, oli naljailua vanhempieni avioerosta, oli jopa väkivaltaa, tms. Minua pidettiin yksinkertaisesti luuserina. Syrjimiseen osallistui muutkin kuin tämä yksi tietty poika, sillä minua halveksuttiin mm. avioero statuksella, asuinpaikan suhteen ja milloin mistä syystä

Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudellani sain kumminkin taisteltua paikkani tasavertaiseksi kaveriksi muiden silmissä (ainakin niin luulin).

Asiat siis alkoivat olla mallillaan, kun vielä pahimman kiusaajan toimet otettiin syynniin koulun ja kiusaajan vanhempien ja äitini kesken.

Ala-aste lopulta sujui lähes ongelmitta läpi. Kiusaaminen/syrjiminen oli jättänyt kumminkin pienen muistutuksen alitajuntaan.

Siirtyminen ylä-asteelle sujui melko ongelmitta. Tosin toisesta keskustan koulusta tulleet ”kovemmat jätkät” meinasi olla ongelmaksi. Olin kumminkin kesän aikana saanut ”paksuutta nahkaan” joten kaikki kiusaaminen/syrjintä ei tuntunut enää niin pahalta.

Oikeastaan kasvoin vähän liiankin itsekeskeiseksi nuoreksi kolliksi ja taisin olla loppupeleissä aika lähellä sitä kovista, joka ei juuri välittänyt.
Kiusaamisesta/syrjinnästä kuitenkin olin päässyt lähestulkoon eroon.

Kohtalokas ilta 9.10.1993 oli kumminkin viedä minulta vain 16v vanhana hengen.
Vammauduin pysyvästi auto-onnettomuudessa ja taas oli uusi alku edessä.

Voi sitä jutun määrää mitä silloin pienessä kylässä liikkui! Kohtalostani oli jo levinnyt juttua jos jonkinlaista. Olin joko kuollut, aivokuollut vihannes tai mistään mitään tietämätön idiootti, kerta aivoruhjevamman olin onnettomuudessa saanut.

Sairaalasta kotiin päästyäni oli ihmisillä kenen kanssa olin tekemisissä varmasti ajatuksena ettei tuo Ratian poika tuosta enää tolpillensa palaa. Vammainen kun miellettiin silloin vielä automaattisesti tyhmäksi... vielä kun päävamman olin saanut ja jouduin opettelemaan aakkosten ääntämisen uudestaan (eli puhekykyni katosi onnettomuuden myötä).

En kumminkaan silloinkaan antanut periksi, vaan puskin itseni katseista ja supinoista huolimatta ”normaalien” ihmisten pariin.

Nyt on nyt ja onnettomuudesta tulee tänä vuonna 21 vuotta täyteen. Se on pitkä aika ja sen aikana on tapahtunut paljon.

Edelleen taistelu omasta paikasta jatkuu ja täytyy nyt tunnustaa että ajatus kuolemasta silloin 1993 ei ole tuntunut yhtään pöllömmältä ajatukselta, kun näkee, kokee, kuulee ja lukee nykymaailman menoa.

Kiusaaminen on tänä päivänä muuttanut ehkä muotoaan enempi syrjinnän puoleen.

Roolini isänä, vapaaehtoistyöntekujänä ja tyttäreni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana on avannut silmiäni enemmän nykypäivään.

Edelleen ajatellen paljon. Niinkin paljon joskus että yöni menevät pohtien jotakin asiaa. Kiusaaminen/syrjiminen, jota tyttäreni on kokenut koulussa nostaa ajatustason maximiin. Keskusteluja asiasta on käyty ja neuvo miten kohdata kiusaaminen/syrjintä on tänä päivänä tuottanut tulosta.

Kehotan näin jokaista vanhempaa keskustelemaan lastensa kanssa, ennen kuin viette asian eteenpäin koululle, tms.

Lapsi on herkkä ja lapsi aistii asiat paljon suuremmalla tunneryöpyllä kuin me vanhemmat. Silloin jos lapsella on paha olo, niin täytyy asia selvittää perinpohjin, ettei "harhalaukauksia "satu.

Olen huomannut että usein vanhemmat uskovat sokeana oman lapsensa tarinaan, eikä suostu täten uskomaan että asia voisi olla toisin?

Kaikkeen löytyy ratkaisu, niin kuin minunkin tapaukseen aikoinaan, kun kasasimme jutun osapuolet ja selvitimme asian. Niin täytyisi tänä päivänäkin tehdä, eikä tuijottaa omaa napaansa aina.

Mitä tulee ulkopuoliseen puuttumiseen kiusaamistapauksissa?

Ihmiset eivät uskalla tai viitsi puuttua tarpeeksi hanakasti, jos heidän silmiinsä osuu selkeää kiusaamista. Helpompi on kävellä ohi ja tuumata ajatuksissaan että koulu ja vanhemmat hoitavat tuonkin jutun. Ei kuulu siis minulle.

Moni lapsi vaan jättää asiasta kertomatta kodissa tai koulussa. Se on jo vakavampi juttu, jos lapsi ei puhu asiasta mitään, eikä vanhemmat tai koulun henkilökuntakaan aisti jonkun asian olevan huonosti.

Pahimmassa tapauksessa välinpitämättömyydellä saadaan varmasti pilattua yhden ihmisen lapsuus tai nuoruus... tai koko elämä.

Tunnustan etten minäkään heti miten riennä pelastamaan kiusattua ja pitämään kiusaajille saarnaa, jos kohtaan tapahtuman esim. helsingin kaduilla. Siitä voi saada itse turpaansa, riippuu ihan kiusaajien kieroutumisesta tai kiusaajien äkäisistä vanhemmista ”Mitä perkelettä sä meet puuttumaan kun meidän Tauno pöllii Keijon kännykän ja lähettelee sillä kaikenmaailman rivouksia naapurin Kaisa-tädille!”

Siksi tarvitsemme yhteistyötä yhteisen hyvän eteen tässäkin asiassa.

Koulun ja kodin yhteistyötä on entuudestaan lisättävä ja keskusteltava asioista, eikä mennä heti siihen viimeiseen oljenkorteen.

Kotoa se kasvatus lähtee, mutta valitettavasti ”kiltti Veikkokin” pystyy osallistumaan todella raukkamaiseen toimintaan, kun ryhmä apinoita taputtaa käsiään ”anna mennä Veikko!”

Siinä ei paljoa kotikasvatus auta, jos vaihtoehtona on ”kiusaa tai tule rääkätyksi”

Mutta, ajatus siitä että voisit kenties auttaa kiusattua puuttumalla tilanteeseen tai saada kiusaajan avaamaan silmänsä sille miltä ITSESTÄ tuntuisi olla samassa tilanteessa?

Olisiko se liikaa vaadittu? Luoda uskoa kiusatulle että kyllä täällä välitetään ja nostaa kiusatun itsetuntoa.

Tiedän sen ettei monella aikuisella ole kovin hääppöistä elämää itselläkään. Mutta ajattele sitä ettei tämä maailmanmeno tästä parane jos lapset/nuoret voivat pahoin?

”Lapsissa on tulevaisuutemme” ei liene ollenkaan huono slogan tähän paikkaan, mutta eivät he ihan itsenäisesti tulevaisuutta rakenna.

Tarkoitukseni on tällä tarinalla kertoa että kaikesta voi selvitä, kunhan vaan jaksaa uskoa itseensä. Kuten olen jo muutamassa haastettelussa kertonut ”onhan se päivä vielä huomennakin”

Kiitos

Mikko A. Ratia

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Koulurauhaa: Kiusaamisesta



 
Lähes jokaisella ihmisellä on mörköjä kaapissa. Joillakin möröt ovat menneisyyden haamuja, joita ihmismieli suojelee mahdollisuuksien mukaan.

Olen avautunut asioista julkisesti blogillani. Olen kertonut omia näkemyksiä asioista jotka koskettavat jokaista meistä jollakin elämän asteella mitattuna.

Siispä asiaan.

Koulut alkoi tänään (6.8.2014) ja siitä pompahti eräs erittäin tärkeä asia pintaan.

Koulukiusaamisesta on siis kyse, josta minullakin kokemusta kouluvuosien ajalta. Tosin, kiusaamista jatkuu mutta se on muuttanut muotoaan ”aikuisiän syrjinnäksi”

Koulukiusaamista tuskin ikinä saadaan täysin kuriin.
Vaikka miten koulussa puututtaisiin kouluaikana kiusaamistapauksiin, niin ei se valitettavasti jää, vaanm jatkuu koulun ulkopuolella.

Lasten maailma nykypäivänä eroaa meidän 70-80-luvuilla syntyneiden aika paljon. Meillä ei ollut kännyköitä, sosiaalisia medioita ja maailman muotiakaan ei tullut ihan heti tuoreeltaan nähtyä.

Se aika milloin kävin itse koulua eroaa tästä päivästä. Tyttäreni aloitti 4-luokan ja tässä kesän aikana kuunnellessa juttuja hänen kaveri maailmasta ei voi muuta kuin puistatella ajatusta.

Muistan minun ala-aste ajalta että koin syrjintää mm. avioerolapsi statuksesta, sekä asuinpaikastamme, joka ei ollut omakotitalo arvostetulla alueella.

Sanoisin että nykypäivänä ei avioerolapsia katsota kieroon. Tänäpäivänä on niin paljon uusioperheitä ja yksihuoltaja vanhempia että alkaa sekin ”mörkö” olla menneen sukupolven lumia.

Mutta yksi asia on valitettavasti pysynyt muuttumattomana. Sillä erilaisuudesta kiusaaminen/syrjiminen on edelleen suuri ongelma.

Syntyy väkisinkin ajatus ”kukaan ei halua olla ystäväni kun olen liian erilainen ja minulla ei ole uusinta älypuhelin mallia, jossa on 24 megapixelsin kamera”

Pinnalisuudelta ei voi kukaan välttyä. Se on niin varma, mutta mitä me vanhemmat voisimme sille tehdä?

Yksinkertaisesti opettamalla lapsillemme, ettei erilaisuus ole mitenkään huonompi asia ja eikä ole häpeä ottaa ”erilaista kaveria” mukaan ryhmään.

Olen jossakin tekstissä maininnut, että annetaan lasten olla lapsia ja kasvatetaan heidät hyväksymään erilaisuus. Heistäkin kasvaa ajan myötä mahdollisesti ”kyynisiä vanhempia” (onneksi sentään ei kaikista)

Siis, jospa otat sen pallon vastaan jonka nyt heitän sinulle arvon lukija?

Eppu Normaali aikoinaan lauloi että’ ”antaa kaikkien kukkien kukkia vaan” ja se sopii tähän paremmin kuin hyvin. Lapsuus ja nuoruushan on sitä kasvuaikaa.

Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

Koulurauhaa jokaikiselle lapselle ja nuorelle

Kunnoituksella,

Mikko A. Ratia

Maltti on taas valttia...




Koulut alkoi meillä mäntsälässä tänään, kuten monessakin muussa kunnassa/kaupungissa.

"Tarkkanäköisimmät" ovat huomannutkin että koulujen läheisyyteen on ilmestynyt kylttejä, jossa asiasta muistutetaan.

Kuten kahtena edellisenä vuonna Mäntsälässä oli reippaita vapaaehtoisia vanhempia turvaamassa pienten ja vähän isompien koulumatkaa MLL:n suojatiepäivystyksen puolesta.

Keskustelua on myös poikinut nämä kyltit (katso kuva alla)



Positiivisesti asia on otettu vastaan, niin kommenteissa kuin ratin takana, josta täytyy nyt erityisesti kiittää kaikkia Kivistöntiellä autoilleita ihmisiä. Muistutus koulujen alusta ja ihminen huomioliiveissä varmasti muistutti korvaamattomista lapsista koulutiellä.

Päivystys meni suurimmilta osilta hyvin, eikä törppöjä autoilijoita ollut liikenteessä. Mutta, eipä unohdeta sitä tosiasiaa, että ei autolla liikkuvat ole niitä ainoita riskejä liikenteessä.

Siksi pyydänkin nyt kaikkia vanhempia ottamaan pikakertauksen liikennesäännöistä jälkikasvulleen (vaikka tietäisitte että kaikki oppi on jo annettu ja perille menneeksi havaittu).

Nyt törkin mehiläispesää kun sanon tämän, mutta en voi olla kauhistelematta joidenkin lasten liikennekäyttäytymistä (onneksi vähemmistö on niitä itsestään välittämättömiä tapauksia). Jos siis tuntuu siltä että liikennekasvatus on mennyt kuuroille korville, niin kannatan mitä pikimmin hoitaa asia kuntoon.

Kuka vanhempi nyt haluaa että sattuu jotakin? Ei kukaan. Siksi pidän tärkeänä asiana että se pyöräilykypärä joko hankintaan lapselle tai sitten sen käytön tärkeyttä korostetaan.

Moni lapsi näytti unohtaneen kypärän joko kotiin tai polkypyörän tangolle roikkumaan. 

Kirkonkylän rehtori näytti vielä eritysesti kypärän käytöstä kirjoittavan tämän päiväisessä Wilma tiedoitteessaan.
Rehtori viestissään ei yhtään liioittelut kypärän käyttöä. Päävammat ei ole mikään leikin asia. 
Voin kertoa ihan kokemuksesta, ettei kypärän käyttöä tule vähätellä lainkaan!

Mutta, toivotaan että liikenneturvallisuusvuosi menee toiveiden mukaisesti ja pahemmilta tapauksilta vältytään. Se ei kumminkaan toivomalla toteudu, vaan toimimalla.

Liikenteessä ei tule leikkiä ja tämä muistutus pätee kaikkiin matkaajiin. Älkää pilatko valinnoillanne itsenne tai toisten elämää.

Liikenneturvallisuuden puolesta

Mikko A. Ratia