Nyt kun tämä
kiusaamis asia on nostettu todella pöydälle ja varsinkin siihen puuttuminen, on
myös minun aika avata sanainen arkkuni omasta kokemuksestani mitä kiusattuna
olemiseen tulee.
Ala-asteen
puolivälistä aina tämänpäivän aikuisikään olen kokenut kiusaamista. Aikuisena
tosin kiusaaminen on vaihtunut enemmän syrjinnäksi, mutta se sulautuu samaan
kastiin.
Koulutieni
aloittaessa olin liikaa ajatteleva ja hyvin pelokas pikkupoika ja minua
kammotti koulun aloittaminen.
Onneksi koulu,
jossa opintoni aloitin oli pieni kyläkoulu jossa oppilaita oli yhteensä koko
koulussa miltein vähemmän, kuin nykyään yksittäisissä luokissa.
Kaikki tunsi
kaikki ja samalla kylällä kun asuttiin, niin luonnollisesti kavereita oltiin
keskenämme ikään katsomatta.
80-luvun
puolivälissä jouduimme muuttamaan äitini ja vanhemman siskoni kanssa keskustaan
vanhempieni avioeron takia.
Pienestä
kyläkoulusta suurempaan keskustan kouluun ei ollut mutkaton.
Koko koulussa ei
silloin ollut nk. avioerolapsia, vaan oppilaat lähinnä olivat ”paremmalta
asuinalueelta” muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksi näistä poikkeuksista oli
se suurin syy, miksi pelkäsin.
Oli
kiristämistä, oli naljailua vanhempieni avioerosta, oli jopa väkivaltaa, tms. Minua
pidettiin yksinkertaisesti luuserina. Syrjimiseen osallistui muutkin kuin tämä
yksi tietty poika, sillä minua halveksuttiin mm. avioero statuksella,
asuinpaikan suhteen ja milloin mistä syystä
Suomalaisella
sisulla ja periksiantamattomuudellani sain kumminkin taisteltua paikkani
tasavertaiseksi kaveriksi muiden silmissä (ainakin niin luulin).
Asiat siis
alkoivat olla mallillaan, kun vielä pahimman kiusaajan toimet otettiin syynniin
koulun ja kiusaajan vanhempien ja äitini kesken.
Ala-aste lopulta
sujui lähes ongelmitta läpi. Kiusaaminen/syrjiminen oli jättänyt kumminkin
pienen muistutuksen alitajuntaan.
Siirtyminen
ylä-asteelle sujui melko ongelmitta. Tosin toisesta keskustan koulusta tulleet ”kovemmat
jätkät” meinasi olla ongelmaksi. Olin kumminkin kesän aikana saanut ”paksuutta
nahkaan” joten kaikki kiusaaminen/syrjintä ei tuntunut enää niin pahalta.
Oikeastaan kasvoin
vähän liiankin itsekeskeiseksi nuoreksi kolliksi ja taisin olla loppupeleissä
aika lähellä sitä kovista, joka ei juuri välittänyt.
Kiusaamisesta/syrjinnästä
kuitenkin olin päässyt lähestulkoon eroon.
Kohtalokas ilta
9.10.1993 oli kumminkin viedä minulta vain 16v vanhana hengen.
Vammauduin pysyvästi auto-onnettomuudessa ja taas oli uusi alku edessä.
Voi sitä jutun
määrää mitä silloin pienessä kylässä liikkui! Kohtalostani oli jo levinnyt
juttua jos jonkinlaista. Olin joko kuollut, aivokuollut vihannes tai mistään
mitään tietämätön idiootti, kerta aivoruhjevamman olin onnettomuudessa saanut.
Sairaalasta
kotiin päästyäni oli ihmisillä kenen kanssa olin tekemisissä varmasti ajatuksena
ettei tuo Ratian poika tuosta enää tolpillensa palaa. Vammainen kun miellettiin
silloin vielä automaattisesti tyhmäksi... vielä kun päävamman olin saanut ja
jouduin opettelemaan aakkosten ääntämisen uudestaan (eli puhekykyni katosi
onnettomuuden myötä).
En kumminkaan
silloinkaan antanut periksi, vaan puskin itseni katseista ja supinoista
huolimatta ”normaalien” ihmisten pariin.
Nyt on nyt ja
onnettomuudesta tulee tänä vuonna 21 vuotta täyteen. Se on pitkä aika ja sen
aikana on tapahtunut paljon.
Edelleen taistelu
omasta paikasta jatkuu ja täytyy nyt tunnustaa että ajatus kuolemasta silloin
1993 ei ole tuntunut yhtään pöllömmältä ajatukselta, kun näkee, kokee, kuulee
ja lukee nykymaailman menoa.
Kiusaaminen on
tänä päivänä muuttanut ehkä muotoaan enempi syrjinnän puoleen.
Roolini isänä, vapaaehtoistyöntekujänä ja
tyttäreni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana on avannut silmiäni
enemmän nykypäivään.
Edelleen
ajatellen paljon. Niinkin paljon joskus että yöni menevät pohtien jotakin asiaa.
Kiusaaminen/syrjiminen, jota tyttäreni on kokenut koulussa nostaa ajatustason
maximiin. Keskusteluja asiasta on käyty ja neuvo miten kohdata
kiusaaminen/syrjintä on tänä päivänä tuottanut tulosta.
Kehotan näin
jokaista vanhempaa keskustelemaan lastensa kanssa, ennen kuin viette asian
eteenpäin koululle, tms.
Lapsi on herkkä
ja lapsi aistii asiat paljon suuremmalla tunneryöpyllä kuin me vanhemmat.
Silloin jos lapsella on paha olo, niin täytyy asia selvittää perinpohjin, ettei
"harhalaukauksia "satu.
Olen huomannut
että usein vanhemmat uskovat sokeana oman lapsensa tarinaan, eikä suostu täten
uskomaan että asia voisi olla toisin?
Kaikkeen löytyy
ratkaisu, niin kuin minunkin tapaukseen aikoinaan, kun kasasimme jutun
osapuolet ja selvitimme asian. Niin täytyisi tänä päivänäkin tehdä, eikä
tuijottaa omaa napaansa aina.
Mitä tulee ulkopuoliseen
puuttumiseen kiusaamistapauksissa?
Ihmiset eivät
uskalla tai viitsi puuttua tarpeeksi hanakasti, jos heidän silmiinsä osuu
selkeää kiusaamista. Helpompi on kävellä ohi ja tuumata ajatuksissaan että
koulu ja vanhemmat hoitavat tuonkin jutun. Ei kuulu siis minulle.
Moni lapsi vaan
jättää asiasta kertomatta kodissa tai koulussa. Se on jo vakavampi juttu, jos
lapsi ei puhu asiasta mitään, eikä vanhemmat tai koulun henkilökuntakaan aisti
jonkun asian olevan huonosti.
Pahimmassa
tapauksessa välinpitämättömyydellä saadaan varmasti pilattua yhden ihmisen
lapsuus tai nuoruus... tai koko elämä.
Tunnustan etten
minäkään heti miten riennä pelastamaan kiusattua ja pitämään kiusaajille
saarnaa, jos kohtaan tapahtuman esim. helsingin kaduilla. Siitä voi saada itse
turpaansa, riippuu ihan kiusaajien kieroutumisesta tai kiusaajien äkäisistä
vanhemmista ”Mitä perkelettä sä meet puuttumaan kun meidän Tauno pöllii Keijon kännykän
ja lähettelee sillä kaikenmaailman rivouksia naapurin Kaisa-tädille!”
Siksi
tarvitsemme yhteistyötä yhteisen hyvän eteen tässäkin asiassa.
Koulun ja kodin
yhteistyötä on entuudestaan lisättävä ja keskusteltava asioista, eikä mennä
heti siihen viimeiseen oljenkorteen.
Kotoa se
kasvatus lähtee, mutta valitettavasti ”kiltti Veikkokin” pystyy osallistumaan
todella raukkamaiseen toimintaan, kun ryhmä apinoita taputtaa käsiään ”anna
mennä Veikko!”
Siinä ei paljoa
kotikasvatus auta, jos vaihtoehtona on ”kiusaa tai tule rääkätyksi”
Mutta, ajatus
siitä että voisit kenties auttaa kiusattua puuttumalla tilanteeseen tai saada
kiusaajan avaamaan silmänsä sille miltä ITSESTÄ tuntuisi olla samassa
tilanteessa?
Olisiko se
liikaa vaadittu? Luoda uskoa kiusatulle että kyllä täällä välitetään ja nostaa kiusatun
itsetuntoa.
Tiedän sen ettei
monella aikuisella ole kovin hääppöistä elämää itselläkään. Mutta ajattele sitä
ettei tämä maailmanmeno tästä parane jos lapset/nuoret voivat pahoin?
”Lapsissa on tulevaisuutemme”
ei liene ollenkaan huono slogan tähän paikkaan, mutta eivät he ihan
itsenäisesti tulevaisuutta rakenna.
Tarkoitukseni on
tällä tarinalla kertoa että kaikesta voi selvitä, kunhan vaan jaksaa uskoa
itseensä. Kuten olen jo muutamassa haastettelussa kertonut ”onhan se päivä
vielä huomennakin”
Kiitos
Mikko A. Ratia