torstai 18. joulukuuta 2014

Loppuvuoden kuulumisia

Iltaa...

Eipä paljoa ole joutanut kirjoittelemaan ajatuksia tahi muutakaan, kun on aika juossut lujempaa kuin minä.

Siihen kumminkin tulee muutos ensi vuoden puolella.

Tämä vuosi lähenee loppua kohden ja tänään pysähdyin ajattelemaan mitä kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä?

Vapaaehtoistyön rintamalla on tullut vaikutettua aika tiiviisti lasten ja nuorten osalta.

Tähän vuoteen mahtuu myös kolme merkkipaalua jotka on nk. koko maan laajuisia vaikuttamiskohteita. Ensin kesäkuussa kävin antamaan tarinalleni itsemurhaaikeista selviämiselle kasvot. Juttu tuli Yle TV1:seltä ulos nk. trailerina elokuvalle "Näin unta elämästä".
Tänään sain Mouka Filmilta kiitoksena itse elokuvan DVD-version (en sentään Hollyweood-diiliä), joten kiitokset sinnepäin :)

Seuraava oli Suomen mielenterveysseuran yhteydenotto koskien haastattelua. He olivat kiinnostunut minusta juuri tuon itsemurha vastaisen "Puhutaan Elämästä" kampanjan takia.

Haastattelu koskisi itsemurhanaikeesta selviämistä ja mistä saan voimaa jatkaa eteenpäin kulkiessa joskus varsin kivistä tietä...

Koko homma meinasi ensin kaatua, sillä en päässyt Helsinkiin matkustamaan haastattelua ja kuvauksia varten, mutta lopulta haastattelu tehtiin puhelimitse ja kuvat kävi ottamassa valokuvaaja Helsingistä täällä kotipaikallani Mäntsälässä.

Haastattelusta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, kunnes haastattelija soitti minulle ja pahoitteli viivästymistä ja hiljaiseloa ja kertoi että joulukuun numeroon haastattelu tulee.

Tänään eräs kaverini kertoi että lehti oli ilmestynyt jo (ainakin tilaajille) ja kukas muu kansikuvassa kuin allekirjoittanut. Odottelen omaa kopiota lehdestä vielä, kun en ole tilaajia.

Viimeinen esiintyminen tapahtui Mäntsälän Kulttuurikirjassa "Teoistaan Tunnetut osa 2" johon itse kirjailija Anneli Kankaanpää pyysi minulta haastattelua.

Kirja tulee (niin kuin ymmärtääkseni ykkösosakin?) opetuskäyttöön Mäntsälän kouluihin. Niin ainakin asian ymmärsin? Mutta todellakin suuri kiitos Annelille että pyysit minua mukaan haastateltaviin :)

Näillä eväillä on hyvä jatkaa vaikuttamista vapaaehtoistyössä.

Toivotan nyt jokaiselle perheenjäösenelle, ystävälleni, kaverille ja seuraajille mitä parasta Joulua ja ratkiriemukasta uuttavuotta!

Palataan asiaan. Se on varma :)

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän ajatuksia





Eilen Suomen Itsenäisyyttä juhlistettiin 97:n kerran.

Taas olivat ”anarkistit” asialla sabotoimalla mahdollisuuksien mukaan linnan juhlia.

Närkästyin tuosta asiasta taas ja facebookissa tulikin kirottua nuo ”anarkistit” alimpaan helvettiin.

Ryhdyin kuitenkin ajattelemaan asiaa tarkemmin (kiitos erään kaverini kommentin)

Eipä mikään ihme että porukka kapinoi ja meuhkaa elitistibileitä kohtaan. Eihän linnan juhlissa juhlita enää heitä, keille se oikea kunnia kuuluu.

Tänä päivänä linnan juhlat ovat kuin muotinäytös, jossa pukuja toisensa jälkeen arvostellaan ja media huutaa punaisena ”Kuka on linnan kuningatar?” tms.
Eipä siinä ihmismassassa juurikaan kukaan nauti, varsinkaan huonompi kuntoiset veteraanit, kun ympärillä ihan helkkaristi väkeä.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto pitäisi mielestäni uusia kovalla kädellä ja karsia ensinnäkin joukosta luteet keillä ei ole mitään tekemistä Suomen Itsenäisyyden kanssa. Ajatteles nyt itsekin... eikö olisi hienompaa kun juhlat olisi pelkästään heille ketkä ovat antaneet panoksensa Suomen Itsenäisyydelle?

Eipä heistä linna täyttyisi, mutta kyllähän ex-presidentit ja muut arvonsa ansaitsevat pääsisi juhlistamaan Itsenäisyyttämme.

Olisiko tuolloin poliisin ilta täynnä ”mielensäpahoittajien” perässä juoksemista? En usko ainakaan, jos vieraslistalla olisi edellämainittuja ihmisiä, eikä joka helkkarin ”neverheard kansanedustaja” ja julkisuudesta tuttuja naamoja.

Mietinnän arvoinen juttu sanoisin, kun mielenosoittajat aiheutti 100 000€ vahingot ja poliisilla asian parissa on edessä pitkä työsarka. Ei tuo varmasti ollut tarkoitus tänäkään vuonna?

Ei unohdeta kuitenkaan niitä mielenosoittajia. Pakkohan heillä syy on olla kun noin käyttäytyy? Kaikki mielenosoittajat eivät osallistuneet tuhotöihin, mutta valitettavasti joka kerta joukkoon mahtuu nuo oikeat huligaanit.
Eiköhän se ole selvää. Valtiovallan pippalot veronmaksajien rahoilla ei paljon kiinnosta allekirjoittanuttakaan. Varsinkin kun valtion toimet ovat kaikkea muuta kuin suomalaisen eduksi.
Paha olo ihmisten keskuudessa jatkuu ja pikku hiljaa Suomeenkin alkaa rantautua mielenilmaisut, kuin euroopassa vastaanvanlaiset ovat yleisimpiä (niistä vaan ei kerrota ihan joka kerta)

Ymmärrän osittain mielenilmaisun ”kermaperseiden bileitä” vastaan, mutta sitä en todellakaan hyväksy että nuo mielenilmaisut myös kohdistuu sotiemme veteraaneihin jotka ovat omalla panoksellaan varmistaneet että jälkipolvilla on vapaa maa jossa rakentaa uutta suomalaista tarinaa.

Ajatusta antaa koko keissi... vuosihan tässä on hyvää peliaikaa miettiä ja taas kohdata sama tilanne. En meinaa usko että mikään muuttuu.

Minua ei kiinnosta loppupeleissä linnan juhlat (ainakaan nykymuodossaan tai oikeastaan muodissaan), vaan yksinkertaisesti se mitä meidän jälkipolvien eteen isoisämme tekivät ja varmistivat näin ollen meille elon vapaassa maassa.

Kiitoksella ja kunnioituksella

Mikko A. Ratia


tiistai 25. marraskuuta 2014

Vapaaehtoinen vaikuttaja: Arvoista ja arvostuksesta.




CV:ni ei ole herkille...

...jos CV:n pystyisi lisätä elämän kokemukset, niin olisin varmasti rautainen ammattilainen.

Kokemusta on pikkupojasta lähtien aina tähän 38 ikänvuoteen.
Lapsena oli syviä pelkotiloja (läheisten menetyksestä, tms.). Perheväkivaltaakin tuli valitettavasti nähtyä. Koulukiusaajiltakaan en välttynyt ja ongelmallisen nuoren elämää tuli myös kokeiltua.

Teini-ikäisenä meinasi elämän liekki sammua, mutta onneksi sisukas taistelija luonne pelasti minut pahimmalta ja nousin uuteen elämään 3kk:n sairaalajakson jälkeen. Oikeastaan voin sanoa että uusi elämäni alkoi 24. joulukuuta 1993 kun pääsin viimein sairaalasta kotia. Pysyvästi.

Elämä vaikean aivoruhjevamman jälkeen ei ollut mutkatonta, vaan kesken jäänyt kuntoutus (neuropsykologi ja puheterapeutti) meinasi kampea minut takaisin kuoleman rajoille mistä olin n. 6 vuotta sitten selvinnyt.

Elämääni hallitsi alkoholi ja masennus. Mikään ei pysynyt käsissäni enää ja loppupeleissä olin tappaa itseni.

Taas oltiin siinä tilanteessa, mistä suunta oli vain ylöspäin.

Vuonna 1999 tai 2000 aloin miettiä todellakin vaihtoehtoja miten saisi elämän raiteilleen jälleen?

Kaikki asiat selvisivät. Otin alkoholin käytöstä niskalenkin ja talouden kanssa syntyneet ongelmatkin sai ratkaisun.
Tapasin nykyisen vaimoni alkuvuodesta 2001 ja nyt olemme olleet naimisissa jo 10v ja suhteesta on saman ikäinen tytär Saga.

Olen ollut Sagan kanssa kotosalla käyttännössä siitä lähtien kun tyttö täytti 9kk. Eli, lapsistakin on kokemusta kasvattajan roolissa. Tosin, en ole ihan paras kasvattajamalli omasta mielestäni, kun on tuota temperamenttia ladattu vähän liikaakin minuun ja tyttäreeni.

Vuoden 2007 aikana aloin miettiä tulevaisuuttani ja aloitin politiikan parissa. Samoiuhin aikoihin alkoi kirjoittaminen julkiseen blogiini.
Vuonna 2008, tarkemmin kunnallisvaalien alla sain ensimmäisen poliittisen luottamustehtävän, kun toimin aina loppuvuoteen 2012 Mäntsälän perusturvalautakunnassa varajäsenenä.
Politiikka sai karumman päätöksen, kun silloinen osaston hallitus suorastaan valehteli minut pihalle.
Toimin myös Invalidiliiton kouluttamina ”Alueellinnen Vaikuttaja” tittelin alla. Se on hieman hiljaisempaa toimintaa nykyisin, kun Mäntsälän osasto liittyi Järvenpään seudun invalideihin.

Aloitin vuoden 2010 syksystä vapaaehtoistyön Mäntsälän kunnan nuorisotoimen ja vapaaehtoisten pyörittämässä nuorten (13-17v) päihteettömässä Yökahvilassa perjantai-iltaisin.

Tyttäreni aloitti koulun ja siitä aukeni paikka Kirkonkylän Koulun Vanhempainyhdistykseen, jossa olen käytännössä toiminut tyttäreni ensimmäisestä luokasta asti. Nykyisillään olen yhdistyksen puheenjohtaja/puuhamies jo toista kautta.

Vapaaehtoistyö minua kiinnostaa ja uusia ”aluevaltauksia” olisi tarkoitus ensi kevääksi suunnitella, kunhan tämä talvi vaan väistyy ja erakko pääsee taas mökistään maailmalle.

Lisänä olen kertonut selviämistarinani TV-kameroille, antanut haastattelun MT-lehdelle ja olen myös päässyt Teoistaan Tunnetut osa 2 kirjaan, joka on Mäntsälän kulttuurihistoriasta kertova kirja.

Kaiken tämän teen sydämestäni. En hae turhaa julkisuutta valittamalla kurjaa kohtaloani, vaan pyrin auttamaan erityisesti lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin.

Seuraa minua sosiaalisessa mediassa, kysyä saa jos joku asia askaruttaa & kaveriksi saa pyytää.

Kunnioituksella,

Mikko A. Ratia


maanantai 24. marraskuuta 2014

Vammaisena valtavirrassa: S**tanan Talvi!


Tervehdys,

Suomalainen valittaa herkeämättä jostakin asiasta.
Allekirjoittaneena olen pyrkinyt pitämään mölyt mahassani elämän kurjuudesta, epätasa-arvosta, tms. asioista mitä kohtaan päivittäin.

Avauduin viimeksi kunnolla tammikuussa, jolloin avautumisen tuloksena oli kaikkea muuta kuin hyvää.
Silloin asia osui ja upposi erääseen ihmiseen niin, ettei ystävyys ollut enää tärkein asia, vaan se mitä kerroin julkisesti (kaveri otti itseensä, kun oli juuri uudenvuodenaattona ollut kyseisestä asiasta puhetta)

Siitä lähtien olenkin pitänyt hyvin hiljaista profiilia, mitä omaan elämään tulee. Ensinnäkin tein väärin, kun annoin tapahtuneen vaikuttaa minuun sensuurinomaisesti.

No, tuo asia on menneen talven lumia ja jos nyt oikeasti käyn asiaa miettimään, niin eipä se ole minkään arvoista, jos ei omakohtaista kokemusta, mielipidettä tai tarinaa pysty kertomaan mielensäpahoittajien pelossa.

Mennään kuitenkin tähän hetkeen ja tähän s**tanan talveen.
Noin viikko sitten näytti hyvältä kun oli pikku pakkasta ja lunta maassa, eikä tietoakaan sohjopaskasta mitä nyt on maa tulvillaan.

Tilanne aiheuttaa minulle suuria ongelmia liikkumisen suhteen. Ennen pääsi fillarilla liikenteeseen ja hoitamaan päivittäiset asiat.

Nyt kun fillarilla kulkeminen on lähes tulkoon mahdotonta, niin päivittäiseksi kyydiksi joutuu turvautumaan taksiin.

Vaikka taksia käyttämällä tuen suomalaista yrittäjää, niin siinä samalla budjetti heittää kärrynpyörää miinusvoittoisesti. Eipä se taksilla suhaaminen hoitamaan asioita ole mitenkään halpaa huvia. Asumme keskustan alueella ja kun kuljen taksilla kotoa keskustaan ja takaisin, niin summa mitä kyydeistä tulee on melkein 20€.

Kävellen ei liikkuminen onnistu, ainakaan kovin pitkässä juoksussa. Syy on yksinkertaisesti liikuntavammasta jonka sain 9.10.1993 tapahtuneessa onnettomuudessa.

Fiksuimmat lukijat tässä vaiheessa miettii että miksen hae kunnalta taksiseteleitä (vai minkänimisenä nuo nyt liikkuvatkaan?)

Niin, miksen? Vammauduin sentään pysyvästi ja lekurien mukaan myös vaikeasti...

Annahan kun kerron. Olen jo aikaa sitten (olisikohan vuonna 2007 tai 2008?) hakenut kunnalta liikkumiseen avuksi taksiseteleitä. Silloin minulla oli lähinnä ongelmana se, etten saanut vietyä tytärtäni seurakunnan kerhoon, joka oli kaksi kertaa viikossa (ellei vaimoni ollut vapaalla silloin)
Lisäsin hakemukseen vielä että olisi hyvä jos saisin päivittäiset asiat hoidettua omatoimisesti (mm. pankki, kauppa, posti).

Odotin todellakin että saisin apua... vaan ei. Kunnalta tuli tyly kielteinen päätös, josta soitin tuohtuneena asiaa hoitavalle ihmiselle jolta tuli kylmän tyly vastaanotto, eikä valituksesta jonka hän käski tekemään ollut mitään v**un hyötyä.

Apua kuitenkin saatiin, sillä tyttäreni kerhon ohjaajalle kun satuin ohimennen mainitsemaan asiasta, niin hän keksi ehdottaa että pääsisimme Sagan kanssa hänen kyydissään kerhoon.
Kerho-ohjaajan avulla siis saimme tukea. Kiitos siitä Heidille J

Olisin tietty voinut tuon kielteisen päätöksen lautakunnalta viedä vielä eteenpäin, mutta olin niin väsynyt byrokratiseen paskaan paperinpyörittämiseen, joten annoin asian olla ja maksoin kiltisti omasta pussista kyytini, mitkä jouduin taksilla kulkemaan.

Kesällä 2013 kumminkin tuli muutos. Vakuutusyhtiö IF... joka on kuntoutukseni maksajana suostui viimein kustantamaan minulle trike-polkupyörän (3-pyöräinen) jolla käytännössä ajoin koko kesän, aina ensimmäisiin pakkasiin asti.

Talvi meni erakon eloa, kun iltaisin pääsin vasta liikenteeseen, kun koitin olla edes hieman taloudellisempi ja säästää kulkemisessa. Se oli virhe, niin kuin Karjalan Kandalffi olisi sanonut.

Kuulin vuoden alussa eräästä uudesta kortista tutulta taksikuskilta, kun hän kyseli vieläkö maksan omasta budjetista kyydit?
Kiinnostuin asiasta oitis ja varasin lääkärille ajan.
Lääkäriltä tällä kertaa tuli kylmää komenttia (vaikka hän oli sitä mieltä että todellakin minulle tuki kuuluisi).
Olin kuulemma ”liian hyvässä kunnossa” ollakseni liikuntaesteinen. Niinpä niin, tuttu lause jo vuosien takaa.
Hän kumminkin kehoitti minua hakemaan tukea, sillä vaikka todennäköisesti hylkäävä päätös tulisi, niin valituksella homma saisi lopulta myönteisen päätöksen.

Mietin tuon keskustelun jälkeen että mitä helvettiä äsken kuulin? Siis voiko olla enää totta?

Joskus tulee mieleen että olisi pitänyt teloa itsensä onnettomuudessa huolella tai jäädä nyyhkyttämään kohtaloaan, eikä sisulla selviytyä ja kuntoutua!

Miksi sitten avaudun vasta nyt? Mielestäni epäkohtien tuominen esiin tässä maassa on täysin turhaa, kun päättäjillämme ei ole muuta tekemistä kuin lupailla parannukset siihen ja tuohon. Ei perkele! 98% kansan valitsemista edustajista niin valtio kuin kuntatasolla ei ansaitse palkkaansa!

Loppujen lopuksi vielä haluan välittää terveiset Mäntsälän kunnan vammaispalvelulle. Haistakaa paska ja pitäkää tukenne!

Terveisin
Vammaisena valtavirrassa jo 21 vuotta rämpien
Mikko A. Ratia


torstai 9. lokakuuta 2014

Vuosipäivänä 9.10.2014 – Vammaisena valtavirrassa




Vuodet kuluu todella vauhdilla ja taas on tullut se päivämäärä milloin perheeni koki tragedian 21 vuotta sitten...

Itse allekirjoittanut silloin oli mistään mitään välittämätön 16v nuorimies.

Sen verran järkeä oli kasvanut päähän että uutta alkua kovin olin työstämässä, kun peruskoulu meni miten meni.

Kohtalokas ilta9.10.1993 katkaisi kuitenkin suunnitelmat.

Vuosina 1994-2001 oli todellakin vaikeat hetkensä. Olin jo tappamassa itseäni, mutta raukka kun onneksi olin, niin se yritys onneksi jäi yrityksesi.

Tänä päivänäkin, vaikka kaikki onkin suhteellisen kunnossa (oma perhe, läheiset, oma koti, tms.) törmää jatkuvasti ongelmiin mihin väkisinkin jää kiinni.

Olen liian terve vaikeavammaiseksi, kun taas toinen taho sanoo että olen liian vaikeavammainen, ettei ole syytä kuntouttaa sen enempää mitä nyt (fysioterapia kerran viikossa)

Syrjiminen on ehkä pahinta mitä kohtaan.
Jotkut aikuiset ihmiset eivät voi tajuta sitä tosiasiaa etten ole mitenkään tyhmä, vaikka aivoruhjevamman olenkin saanut.
Se taas aiheuttaa väkisinkin tietynlaista syrjintää ja väheksymistä. Eipä se ole mukavaa kenestäkään?

Ehkä nuo ihmiset eivät ajattelee niin selkeästi? Ehkä he omaavat ennakkoluuloja? Ehkä minun suorapuheisuus on usein syynä siihen että saan vähätteleviä kommentteja kuulla/lukea?

En todellakaan tiedä, mutta tervetuloa koittamaan selviämään samasta mistä minä selvisin. En tosin kannata sitä, sillä kovin moni on lähtenyt pienemmästäkin...

Katkeruus loistaa rivien välistä joillekin lukijoille, mutta voin sanoa etten ole suinkaan katkera. Tietty olen harmissaan siitä että jouduin luopumaan niin monesta rakkaasta harrastuksesta oikean puolen halvauksesta johtuen.

Muistutuksena niille nuorille, joille elämä on yksi suuri highway ja kuolematonkin luulee olevansa, että älkää sössikö elämäänne väärillä valinnoilla, niin kuin minä tein.

Elämä ei ole käsikirjoitettu (edes elitisteille) ja kaikesta selviää, jos tahtoo niin.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia