Iltaa...
Eipä paljoa ole joutanut kirjoittelemaan ajatuksia tahi muutakaan, kun on aika juossut lujempaa kuin minä.
Siihen kumminkin tulee muutos ensi vuoden puolella.
Tämä vuosi lähenee loppua kohden ja tänään pysähdyin ajattelemaan mitä kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä?
Vapaaehtoistyön rintamalla on tullut vaikutettua aika tiiviisti lasten ja nuorten osalta.
Tähän vuoteen mahtuu myös kolme merkkipaalua jotka on nk. koko maan laajuisia vaikuttamiskohteita. Ensin kesäkuussa kävin antamaan tarinalleni itsemurhaaikeista selviämiselle kasvot. Juttu tuli Yle TV1:seltä ulos nk. trailerina elokuvalle "Näin unta elämästä".
Tänään sain Mouka Filmilta kiitoksena itse elokuvan DVD-version (en sentään Hollyweood-diiliä), joten kiitokset sinnepäin :)
Seuraava oli Suomen mielenterveysseuran yhteydenotto koskien haastattelua. He olivat kiinnostunut minusta juuri tuon itsemurha vastaisen "Puhutaan Elämästä" kampanjan takia.
Haastattelu koskisi itsemurhanaikeesta selviämistä ja mistä saan voimaa jatkaa eteenpäin kulkiessa joskus varsin kivistä tietä...
Koko homma meinasi ensin kaatua, sillä en päässyt Helsinkiin matkustamaan haastattelua ja kuvauksia varten, mutta lopulta haastattelu tehtiin puhelimitse ja kuvat kävi ottamassa valokuvaaja Helsingistä täällä kotipaikallani Mäntsälässä.
Haastattelusta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, kunnes haastattelija soitti minulle ja pahoitteli viivästymistä ja hiljaiseloa ja kertoi että joulukuun numeroon haastattelu tulee.
Tänään eräs kaverini kertoi että lehti oli ilmestynyt jo (ainakin tilaajille) ja kukas muu kansikuvassa kuin allekirjoittanut. Odottelen omaa kopiota lehdestä vielä, kun en ole tilaajia.
Viimeinen esiintyminen tapahtui Mäntsälän Kulttuurikirjassa "Teoistaan Tunnetut osa 2" johon itse kirjailija Anneli Kankaanpää pyysi minulta haastattelua.
Kirja tulee (niin kuin ymmärtääkseni ykkösosakin?) opetuskäyttöön Mäntsälän kouluihin. Niin ainakin asian ymmärsin? Mutta todellakin suuri kiitos Annelille että pyysit minua mukaan haastateltaviin :)
Näillä eväillä on hyvä jatkaa vaikuttamista vapaaehtoistyössä.
Toivotan nyt jokaiselle perheenjäösenelle, ystävälleni, kaverille ja seuraajille mitä parasta Joulua ja ratkiriemukasta uuttavuotta!
Palataan asiaan. Se on varma :)
Kunnioituksella
Mikko A. Ratia
torstai 18. joulukuuta 2014
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Itsenäisyyspäivän ajatuksia
Eilen Suomen Itsenäisyyttä
juhlistettiin 97:n kerran.
Taas olivat ”anarkistit”
asialla sabotoimalla mahdollisuuksien mukaan linnan juhlia.
Närkästyin tuosta
asiasta taas ja facebookissa tulikin kirottua nuo ”anarkistit” alimpaan
helvettiin.
Ryhdyin kuitenkin
ajattelemaan asiaa tarkemmin (kiitos erään kaverini kommentin)
Eipä mikään ihme
että porukka kapinoi ja meuhkaa elitistibileitä kohtaan. Eihän linnan juhlissa
juhlita enää heitä, keille se oikea kunnia kuuluu.
Tänä päivänä
linnan juhlat ovat kuin muotinäytös, jossa pukuja toisensa jälkeen arvostellaan
ja media huutaa punaisena ”Kuka on linnan kuningatar?” tms.
Eipä siinä
ihmismassassa juurikaan kukaan nauti, varsinkaan huonompi kuntoiset veteraanit,
kun ympärillä ihan helkkaristi väkeä.
Itsenäisyyspäivän
vastaanotto pitäisi mielestäni uusia kovalla kädellä ja karsia ensinnäkin
joukosta luteet keillä ei ole mitään tekemistä Suomen Itsenäisyyden kanssa.
Ajatteles nyt itsekin... eikö olisi hienompaa kun juhlat olisi pelkästään
heille ketkä ovat antaneet panoksensa Suomen Itsenäisyydelle?
Eipä heistä linna
täyttyisi, mutta kyllähän ex-presidentit ja muut arvonsa ansaitsevat pääsisi
juhlistamaan Itsenäisyyttämme.
Olisiko tuolloin
poliisin ilta täynnä ”mielensäpahoittajien” perässä juoksemista? En usko
ainakaan, jos vieraslistalla olisi edellämainittuja ihmisiä, eikä joka
helkkarin ”neverheard kansanedustaja” ja julkisuudesta tuttuja naamoja.
Mietinnän arvoinen
juttu sanoisin, kun mielenosoittajat aiheutti 100 000€ vahingot ja
poliisilla asian parissa on edessä pitkä työsarka. Ei tuo varmasti ollut
tarkoitus tänäkään vuonna?
Ei unohdeta
kuitenkaan niitä mielenosoittajia. Pakkohan heillä syy on olla kun noin
käyttäytyy? Kaikki mielenosoittajat eivät osallistuneet tuhotöihin, mutta
valitettavasti joka kerta joukkoon mahtuu nuo oikeat huligaanit.
Eiköhän se ole
selvää. Valtiovallan pippalot veronmaksajien rahoilla ei paljon kiinnosta
allekirjoittanuttakaan. Varsinkin kun valtion toimet ovat kaikkea muuta kuin
suomalaisen eduksi.
Paha olo ihmisten
keskuudessa jatkuu ja pikku hiljaa Suomeenkin alkaa rantautua mielenilmaisut,
kuin euroopassa vastaanvanlaiset ovat yleisimpiä (niistä vaan ei kerrota ihan
joka kerta)
Ymmärrän osittain
mielenilmaisun ”kermaperseiden bileitä” vastaan, mutta sitä en todellakaan
hyväksy että nuo mielenilmaisut myös kohdistuu sotiemme veteraaneihin jotka
ovat omalla panoksellaan varmistaneet että jälkipolvilla on vapaa maa jossa
rakentaa uutta suomalaista tarinaa.
Ajatusta antaa
koko keissi... vuosihan tässä on hyvää peliaikaa miettiä ja taas kohdata sama
tilanne. En meinaa usko että mikään muuttuu.
Minua ei kiinnosta
loppupeleissä linnan juhlat (ainakaan nykymuodossaan tai oikeastaan muodissaan), vaan yksinkertaisesti se mitä meidän jälkipolvien
eteen isoisämme tekivät ja varmistivat näin ollen meille elon vapaassa maassa.
Kiitoksella ja
kunnioituksella
Mikko A. Ratia
tiistai 25. marraskuuta 2014
Vapaaehtoinen vaikuttaja: Arvoista ja arvostuksesta.
CV:ni ei ole
herkille...
...jos CV:n
pystyisi lisätä elämän kokemukset, niin olisin varmasti rautainen
ammattilainen.
Kokemusta on
pikkupojasta lähtien aina tähän 38 ikänvuoteen.
Lapsena oli syviä
pelkotiloja (läheisten menetyksestä, tms.). Perheväkivaltaakin tuli
valitettavasti nähtyä. Koulukiusaajiltakaan en välttynyt ja ongelmallisen
nuoren elämää tuli myös kokeiltua.
Teini-ikäisenä
meinasi elämän liekki sammua, mutta onneksi sisukas taistelija luonne pelasti
minut pahimmalta ja nousin uuteen elämään 3kk:n sairaalajakson jälkeen.
Oikeastaan voin sanoa että uusi elämäni alkoi 24. joulukuuta 1993 kun pääsin
viimein sairaalasta kotia. Pysyvästi.
Elämä vaikean
aivoruhjevamman jälkeen ei ollut mutkatonta, vaan kesken jäänyt kuntoutus
(neuropsykologi ja puheterapeutti) meinasi kampea minut takaisin kuoleman
rajoille mistä olin n. 6 vuotta sitten selvinnyt.
Elämääni hallitsi
alkoholi ja masennus. Mikään ei pysynyt käsissäni enää ja loppupeleissä olin
tappaa itseni.
Taas oltiin siinä
tilanteessa, mistä suunta oli vain ylöspäin.
Vuonna 1999 tai
2000 aloin miettiä todellakin vaihtoehtoja miten saisi elämän raiteilleen jälleen?
Kaikki asiat
selvisivät. Otin alkoholin käytöstä niskalenkin ja talouden kanssa syntyneet
ongelmatkin sai ratkaisun.
Tapasin nykyisen
vaimoni alkuvuodesta 2001 ja nyt olemme olleet naimisissa jo 10v ja suhteesta
on saman ikäinen tytär Saga.
Olen ollut Sagan
kanssa kotosalla käyttännössä siitä lähtien kun tyttö täytti 9kk. Eli,
lapsistakin on kokemusta kasvattajan roolissa. Tosin, en ole ihan paras
kasvattajamalli omasta mielestäni, kun on tuota temperamenttia ladattu vähän
liikaakin minuun ja tyttäreeni.
Vuoden 2007 aikana
aloin miettiä tulevaisuuttani ja aloitin politiikan parissa. Samoiuhin aikoihin
alkoi kirjoittaminen julkiseen blogiini.
Vuonna 2008,
tarkemmin kunnallisvaalien alla sain ensimmäisen poliittisen luottamustehtävän,
kun toimin aina loppuvuoteen 2012 Mäntsälän perusturvalautakunnassa
varajäsenenä.
Politiikka sai
karumman päätöksen, kun silloinen osaston hallitus suorastaan valehteli minut
pihalle.
Toimin myös
Invalidiliiton kouluttamina ”Alueellinnen Vaikuttaja” tittelin alla. Se on
hieman hiljaisempaa toimintaa nykyisin, kun Mäntsälän osasto liittyi Järvenpään
seudun invalideihin.
Aloitin vuoden
2010 syksystä vapaaehtoistyön Mäntsälän kunnan nuorisotoimen ja vapaaehtoisten
pyörittämässä nuorten (13-17v) päihteettömässä Yökahvilassa perjantai-iltaisin.
Tyttäreni aloitti
koulun ja siitä aukeni paikka Kirkonkylän Koulun Vanhempainyhdistykseen, jossa
olen käytännössä toiminut tyttäreni ensimmäisestä luokasta asti. Nykyisillään
olen yhdistyksen puheenjohtaja/puuhamies jo toista kautta.
Vapaaehtoistyö
minua kiinnostaa ja uusia ”aluevaltauksia” olisi tarkoitus ensi kevääksi
suunnitella, kunhan tämä talvi vaan väistyy ja erakko pääsee taas mökistään
maailmalle.
Lisänä olen
kertonut selviämistarinani TV-kameroille, antanut haastattelun MT-lehdelle ja olen
myös päässyt Teoistaan Tunnetut osa 2 kirjaan, joka on Mäntsälän
kulttuurihistoriasta kertova kirja.
Kaiken tämän teen
sydämestäni. En hae turhaa julkisuutta valittamalla kurjaa kohtaloani, vaan
pyrin auttamaan erityisesti lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin.
Seuraa minua
sosiaalisessa mediassa, kysyä saa jos joku asia askaruttaa & kaveriksi saa
pyytää.
Kunnioituksella,
Mikko A. Ratia
maanantai 24. marraskuuta 2014
Vammaisena valtavirrassa: S**tanan Talvi!
Tervehdys,
Suomalainen valittaa herkeämättä jostakin asiasta.
Allekirjoittaneena
olen pyrkinyt pitämään mölyt mahassani elämän kurjuudesta, epätasa-arvosta,
tms. asioista mitä kohtaan päivittäin.
Avauduin viimeksi
kunnolla tammikuussa, jolloin avautumisen tuloksena oli kaikkea muuta kuin
hyvää.
Silloin asia osui ja
upposi erääseen ihmiseen niin, ettei ystävyys ollut enää tärkein asia, vaan se
mitä kerroin julkisesti (kaveri otti itseensä, kun oli juuri uudenvuodenaattona
ollut kyseisestä asiasta puhetta)
Siitä lähtien
olenkin pitänyt hyvin hiljaista profiilia, mitä omaan elämään tulee. Ensinnäkin
tein väärin, kun annoin tapahtuneen vaikuttaa minuun sensuurinomaisesti.
No, tuo asia on
menneen talven lumia ja jos nyt oikeasti käyn asiaa miettimään, niin eipä se
ole minkään arvoista, jos ei omakohtaista kokemusta, mielipidettä tai tarinaa
pysty kertomaan mielensäpahoittajien pelossa.
Mennään kuitenkin
tähän hetkeen ja tähän s**tanan talveen.
Noin viikko sitten
näytti hyvältä kun oli pikku pakkasta ja lunta maassa, eikä tietoakaan
sohjopaskasta mitä nyt on maa tulvillaan.
Tilanne aiheuttaa
minulle suuria ongelmia liikkumisen suhteen. Ennen pääsi fillarilla
liikenteeseen ja hoitamaan päivittäiset asiat.
Nyt kun fillarilla
kulkeminen on lähes tulkoon mahdotonta, niin päivittäiseksi kyydiksi joutuu
turvautumaan taksiin.
Vaikka taksia
käyttämällä tuen suomalaista yrittäjää, niin siinä samalla budjetti heittää
kärrynpyörää miinusvoittoisesti. Eipä se taksilla suhaaminen hoitamaan asioita
ole mitenkään halpaa huvia. Asumme keskustan alueella ja kun kuljen taksilla
kotoa keskustaan ja takaisin, niin summa mitä kyydeistä tulee on melkein 20€.
Kävellen ei
liikkuminen onnistu, ainakaan kovin pitkässä juoksussa. Syy on yksinkertaisesti
liikuntavammasta jonka sain 9.10.1993 tapahtuneessa onnettomuudessa.
Fiksuimmat lukijat
tässä vaiheessa miettii että miksen hae kunnalta taksiseteleitä (vai
minkänimisenä nuo nyt liikkuvatkaan?)
Niin, miksen? Vammauduin
sentään pysyvästi ja lekurien mukaan myös vaikeasti...
Annahan kun
kerron. Olen jo aikaa sitten (olisikohan vuonna 2007 tai 2008?) hakenut
kunnalta liikkumiseen avuksi taksiseteleitä. Silloin minulla oli lähinnä ongelmana
se, etten saanut vietyä tytärtäni seurakunnan kerhoon, joka oli kaksi kertaa
viikossa (ellei vaimoni ollut vapaalla silloin)
Lisäsin
hakemukseen vielä että olisi hyvä jos saisin päivittäiset asiat hoidettua
omatoimisesti (mm. pankki, kauppa, posti).
Odotin todellakin
että saisin apua... vaan ei. Kunnalta tuli tyly kielteinen päätös, josta soitin
tuohtuneena asiaa hoitavalle ihmiselle jolta tuli kylmän tyly vastaanotto, eikä
valituksesta jonka hän käski tekemään ollut mitään v**un hyötyä.
Apua kuitenkin
saatiin, sillä tyttäreni kerhon ohjaajalle kun satuin ohimennen mainitsemaan
asiasta, niin hän keksi ehdottaa että pääsisimme Sagan kanssa hänen kyydissään
kerhoon.
Kerho-ohjaajan avulla
siis saimme tukea. Kiitos siitä Heidille J
Olisin tietty
voinut tuon kielteisen päätöksen lautakunnalta viedä vielä eteenpäin, mutta
olin niin väsynyt byrokratiseen paskaan paperinpyörittämiseen, joten annoin
asian olla ja maksoin kiltisti omasta pussista kyytini, mitkä jouduin taksilla
kulkemaan.
Kesällä 2013
kumminkin tuli muutos. Vakuutusyhtiö IF... joka on kuntoutukseni maksajana
suostui viimein kustantamaan minulle trike-polkupyörän (3-pyöräinen) jolla
käytännössä ajoin koko kesän, aina ensimmäisiin pakkasiin asti.
Talvi meni erakon
eloa, kun iltaisin pääsin vasta liikenteeseen, kun koitin olla edes hieman
taloudellisempi ja säästää kulkemisessa. Se oli virhe, niin kuin Karjalan
Kandalffi olisi sanonut.
Kuulin vuoden
alussa eräästä uudesta kortista tutulta taksikuskilta, kun hän kyseli vieläkö
maksan omasta budjetista kyydit?
Kiinnostuin
asiasta oitis ja varasin lääkärille ajan.
Lääkäriltä tällä
kertaa tuli kylmää komenttia (vaikka hän oli sitä mieltä että todellakin
minulle tuki kuuluisi).
Olin kuulemma ”liian
hyvässä kunnossa” ollakseni liikuntaesteinen. Niinpä niin, tuttu lause jo
vuosien takaa.
Hän kumminkin
kehoitti minua hakemaan tukea, sillä vaikka todennäköisesti hylkäävä päätös
tulisi, niin valituksella homma saisi lopulta myönteisen päätöksen.
Mietin tuon
keskustelun jälkeen että mitä helvettiä äsken kuulin? Siis voiko olla enää
totta?
Joskus tulee
mieleen että olisi pitänyt teloa itsensä onnettomuudessa huolella tai jäädä
nyyhkyttämään kohtaloaan, eikä sisulla selviytyä ja kuntoutua!
Miksi sitten
avaudun vasta nyt? Mielestäni epäkohtien tuominen esiin tässä maassa on täysin
turhaa, kun päättäjillämme ei ole muuta tekemistä kuin lupailla parannukset
siihen ja tuohon. Ei perkele! 98% kansan valitsemista edustajista niin valtio
kuin kuntatasolla ei ansaitse palkkaansa!
Loppujen lopuksi
vielä haluan välittää terveiset Mäntsälän kunnan vammaispalvelulle. Haistakaa
paska ja pitäkää tukenne!
Terveisin
Vammaisena
valtavirrassa jo 21 vuotta rämpien
Mikko A. Ratia
torstai 9. lokakuuta 2014
Vuosipäivänä 9.10.2014 – Vammaisena valtavirrassa
Vuodet kuluu todella vauhdilla ja taas on tullut se päivämäärä milloin perheeni koki tragedian 21 vuotta sitten...
Itse
allekirjoittanut silloin oli mistään mitään välittämätön 16v nuorimies.
Sen verran
järkeä oli kasvanut päähän että uutta alkua kovin olin työstämässä, kun peruskoulu
meni miten meni.
Kohtalokas ilta9.10.1993 katkaisi kuitenkin suunnitelmat.
Tänä päivänäkin,
vaikka kaikki onkin suhteellisen kunnossa (oma perhe, läheiset, oma koti, tms.)
törmää jatkuvasti ongelmiin mihin väkisinkin jää kiinni.
Olen liian terve
vaikeavammaiseksi, kun taas toinen taho sanoo että olen liian vaikeavammainen,
ettei ole syytä kuntouttaa sen enempää mitä nyt (fysioterapia kerran viikossa)
Syrjiminen on
ehkä pahinta mitä kohtaan.
Jotkut aikuiset
ihmiset eivät voi tajuta sitä tosiasiaa etten ole mitenkään tyhmä, vaikka aivoruhjevamman
olenkin saanut.
Se taas
aiheuttaa väkisinkin tietynlaista syrjintää ja väheksymistä. Eipä se ole
mukavaa kenestäkään?
Ehkä nuo ihmiset
eivät ajattelee niin selkeästi? Ehkä he omaavat ennakkoluuloja? Ehkä minun
suorapuheisuus on usein syynä siihen että saan vähätteleviä kommentteja
kuulla/lukea?
En todellakaan
tiedä, mutta tervetuloa koittamaan selviämään samasta mistä minä selvisin. En
tosin kannata sitä, sillä kovin moni on lähtenyt pienemmästäkin...
Katkeruus
loistaa rivien välistä joillekin lukijoille, mutta voin sanoa etten ole
suinkaan katkera. Tietty olen harmissaan siitä että jouduin luopumaan niin
monesta rakkaasta harrastuksesta oikean puolen halvauksesta johtuen.
Muistutuksena
niille nuorille, joille elämä on yksi suuri highway ja kuolematonkin luulee
olevansa, että älkää sössikö elämäänne väärillä valinnoilla, niin kuin minä
tein.
Elämä ei ole
käsikirjoitettu (edes elitisteille) ja kaikesta selviää, jos tahtoo niin.
Kunnioituksella
Mikko A. Ratia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)