keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Banneilla se kaikki järjestyy?



Tänään surffatessani facebookissa ja kommentoidessa tuttavani tilapäivitystä ihmettelin facebookin pyyntöä ”kirjaudu sisään”. Koitin sitten kirjautua ja facebook kertoi että olen bannattu, mutta syytä siihen ei oltu kerrottu.

Epäilen kuitenkin että banneihin syy on eräässä ryhmässä (SETAa kritisoiva), mihin minut liitettiin (kuten facebookissa on tapana tehdä, enää et mahdollisesti tarvitse liittyä mihinkään ryhmään, kun sinut voidaan vaikkapa yön aikana lisäillä moneen eri ryhmään ilman että haluaisit liittyä)

Olen pyrkinyt itse tuoda ajatuksiani esim. maahanmuutosta, seksuaalivähemmistöjen hyysäröinnistä, tms. aidolla omalla tavallalani, ylilyöntejä välttäen. En pidä räävittömästä kielenkäytöstä ketään kohtaan tai mitään vastaan ja tahtoisin oman blokini kautta tuoda nämä ajatukseni esille.

Se ei kumminkaan facebookille käynyt että nimeni näkyi ryhmän ylläpitäjissä, joista mm. on uutisoitu viime päivinä.

Tämä on epäilys, mutta vahva sellainen.

Näistä ryhmistä on kokemusta sen verran ettei missään nimessä voi valvoa mitä kukakin kirjoittelee ja välttämättä ilmoille pääsee kaikenmoista paskaa mikä eri todellakaan auta keskustelun laatua. Vaalin itse hyvää keskustelua asioista mistä asioista, mutta valitettavasti olen huomannut ettei se nykypäivän ihmisillä toimi. Olit sitten seksuaalivähemmistön edustaja, äärivasuri tai äärioikeistolainen.

Ei millään pahalla, mutta jos ylläpito katsoo bannini päättyneen joku kirkas päivä, pyytäisin ettei minua liitettäisi vastoin tahtoani mihinkään ryhmään.

Edustan ihmisiä omalla tavallani, jossa menen sanojeni taakse täysin. En tahdo vaan kantaa jonkun urpon sanomisia ryhmässä omilla hartioillani.

Terveisin

Mikko A. Ratia

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Oi Suomen nuoria!



Ei saa laulaa rannanjärvestä
rannanjärvi on kuallut
ei saa laulaa Kekkosesta joka
kummittelee vaik on kuopattu

Tulee laulaa tytöstä
ja tulee laulaa pojasta
raittiista ja reippaista
suomen nuorista”


Kolmas Nainen lauloi suomen nuorista vuonna 1994 ilmestyneellä ”Onnen oikotiellä” albumillaan, milloin itse allekirjoittanut oli juuri astumassa täysi-ikäisyyden puolelle.

Suomen nuoriso voi tänä päivänä huonosti tai huonommin ainakin silloin kun itse olin nuori.

Muistan nuoruuteni kertakaikkisen hyvin. Pysyvät vammat tänä päivänä muistuttaa siitä kuinka typerä aikoinaan oli ja sen tarinan luet parhaiten täältä.

Vanhemmat ihmiset puhuu että ”Ei meidän nuoruudessa vaan ollut...”, joten minäkin kannan korteni kekoon päivittelemällä nykyisen nuorisomme tilaa...

Onhan se täysin totta ettei esim. omassa nuoruudessani ollut GSM puhelinta, facebookkia, EU:ta, tms.

Tarkoitukseni ei ole mitenkään parjata nuorisoamme, vaikka heidän omissa asenteissa olisi myös vikaa, unohtamatta tämän päivän vanhempien toimintaa jälkikasvuaan kohtaan.

Mitenkään nyt yleistämiseen en aio sortua ja kerronkin sen heti, ennenkuin joku siitä närkästyy.

Tänä päivänä on onneksi sen verran helpompaa nuorisolla esim. päästä hoitoon, jos mielenterveydellisiä ongelmia ilmenee (niinkuin valitettavan suurella osalla on)

Suomessa nuorisomme mielenterveysongelmat otetaan mielestäni hyvin vastaan. Onhan se fiksua, tosin aika karuakin ajatella että nuoremmalla on vielä elämää edessä, kun taas vanhempi on jo nähnyt ja selvinnyt niistä nuoruuden ongelmista ja niinpä ”ei niin akuutit” tapaukset saa odotella.

Näin ei kumminkaan pitäisi olla. Mielestäni jokainen ihminen ansaitsee tulla autetuksi jos MT-ongelmia ilmenee. Mutta se on jo toinen asia ja siihen palataan erikseen.

Otan nyt esimerkiksi kasvavan kuntamme Mäntsälän, jossa olen nähnyt nuorison nykyistä elämää paljon.

Toimin vapaaehtoisena valvojana päihteettömässä nuorten yö-kahvila toiminnassa joka on pyritty pitämään käynnissä joka perjantai ilta klo 19-23:00 välisenä aikana.

Lisäksi perhepiirissä on nuorison edustajia (16-21v), kenen kanssa on käynyt monet keskustelut elämässä vastaantulevista asioista.

Nuorena joutuu vaikeiden asioiden eteen. Oma identitetti ei ole vielä täysin löytynyt ja se rooli kavereiden keskuudessa on tärkeä asia myös hoitaa.

Olen huomannut että moni nuori peruskoulun jälkeen miettii mitä nyt? He eivät ole vielä valmiita tekemään päätöstä miten jatkaa?

Muistelen ettei prosenttiluku ollut kovin suuri, mitä minun aikana jäi nuorisoa peruskoulun jälkeen tyhjän päälle.

Tänä päivänä se luku on ilmiselvästi suurempi.

Käydessäni peruskoulun viimeistä luokkaa, olin jo lipumassa pois järjestelmästä ja lopulta kävi miten kävi.

En siis osaa sanoa miten ennen opinto-ohjaajat auttoivat nuorta valinnan kanssa, mutta luulen että aika samoilla kaavoilla opinto-ohjaajat toimivat nykyisin (vaikka koulun auktoriteetti onkin nuorten elämästä kaventunut kaventumistaan).

Moni nuori ei tiedä tai jaksa heti mennä opiskelemaan jatkokoulutusta ja sen näen melko synkkänä ennusteena.

Suomeen kuulutetaan työntekijöitä ja tekijöitä näistä nuorista juuri tahdottaisiin, sillä ei kait kukaan tahdo jäädä työttömäksi työnhakijaksi ja vieläpä ilman koulutusta?

Koulutus siis on erittäin suuressa osassa nuoren tulevaisuutta koskien, niinkuin suomessa on ollut vuosien ajan. Vaikka käytäntö sujuu, kuitenkaan ilman suoritettuja teoriatunteja/tutkintoa, pysyvä työsuhde ilman koulutusta on todella pienellä prosentilla mahdollista saada.

Kuten tiedämme. Ei se niin yksinkertaista ole. Moni nuori ehkä ajattelee että peruskoulun loputtua viimein olisi suotavaa päästä rahaan kiinni, sillä rahaa menee takuuvarmasti kahta kauheammin kuin lapsena, jolloin riitti 10€ viikkorahaa (summa on heitetty randomina, ei minkään taulukon mukaan siis)

Pojilla se on vielä tuskaisempaa. Armeija monella tulee ajankohtaiseksi asiaksi suorittaa ja ei auta vaikka inttiaika on nykyisin lyhyt. Sekin 6kk tuntuu iäisyydeltä.

Yksinkertainen paha, eli raha näyttelee tässäkin yhtä suurta syyllistä. Ei jaksaisi istua kotona, vaan lähteä kamujen kanssa radalle pörräämään ja viettää itsenäistä elämää, ilman tekosyitä millä saisi rahaa vanhemmiltaan, varsinkin jos nuori asuu vielä kotona.

Rahan hankintaan on keinonsa.
Jos ei työtä saa, niin jostakin sitä rahaa on hankittava. Vanhemmiltakaan ei aina saa pummattua, sillä tämän päivän suomessa ei rahan tulo perheeseen ole niin itsestäänselvyys. Rahanmeno taas on niin varma asia ettei siitä laskujen jälkeen jää paljon nuorelle antaa.

Olen valitettavasti törmännyt kotikunnassani asiaan jolle täytyisi tehdä mahdollisimman nopeasti stoppi.

Minulle on eräs paikkakuntalainen kaupitellut huumeita, kun varmaan ulkoinen habitukseni antoi hänelle väärän kuvan omasta päihteidenkäytöstä.

Ei se vielä mitään ongelmaa tehnyt, kun kumminkin tämä henkilö oli lähemmäs kolmeakymmentä. Ongelmaksi sen teki, kun huomasin että hänen ympärillään suorastaan vilisi nuorempia poikia.

En ajatellut sitä silloin, mutta jälkeenpäin mieleeni tuli että mahdollisesti tämä mies on joko myynyt nuorille huumeita tai nuoret ovat nk. välittäjiä, jossa raha liikkuu.

Muistan aikoinaan huumeiden käytön olleen melko marginaalista ja perinteiseen pussikaljaan valtaosa nuorista tyytyi.

Nykyinen alkoholiverotus nostaa varmaan rimaa nuorison edustajilla, kun pitäisi saada pää täyteen/sekaisin ja alkoholi on niin hinnoissaan.

Tietysti huumausaineetkin maksavat. Mutta, kuten kaikki varmasti jo tietävät niin huumausaineita saa kovinkin helposti ”velaksi” ja kun jäädäänkin koukkuun kamaan, niin sitä täytyy saada lisää ja lisää, kunnes on jo kenties liian myöhäistä lopettaa.

Lisää rahaa nuorisotyöhön” on helppo minunkin sanoa, sillä omassa kotikunnassani ei todellakaan ole ajateltu kaikkea nuorisomme näkökulmasta, kuten kirjoituksestani voi lukea.

Se, että suomen valtio hyysäröi pers'aukisia huijarimaiden pankkeja ja työntää vastuuta yhä enempi kaupungeilla ja kunnille ei edesauta nuorten asemaa maassamme.

Siinä ajatusta kerrakseen. Keskustelua kaipaan nuorten asemasta ja sen parantamisesta, sillä jos jälkeläisemme voi huonosti, niin ei kovin valoisaa tulevaisuutta meillekään eläkepäiville ole odotettavissa.

Nuorisomme puolesta

Kunnioituksella,

Mikko A. Ratia

tiistai 15. marraskuuta 2011

Isänpäivänä 13.11.2011



Viime sunnuntainen Isänpäivä oli minun seitsemäs Isänpäivä. Muistot palasi ensimmäiseen Isänpäivääni, silloin kun lievässä krapulassa olimme lähdössä porukoilla käymään ja vaimoni otti minusta ja tyttärestämme Sagasta valokuvan silloisen kotimme eteisessä. Ilmeeni kuvassa on melko näkemisen arvoinen, mutta valitettavasti en nyt tähän hätään löytänyt tuota kuvaa yleiseksi naurunaiheeksi tai Alkon alkoholivalistus mainokseen ”Älä koskaan juo liikaa ennen ensimmäistä Isänpäivää” olisi teksti kuvassa sanonut.

Syynä silloiseen krapulaani oli yksinkertaisesti 28v syntymäpäiväni, jota olimme olleet viettämässä hyvän ystäväni/perheenjäsenen kanssa Ruukin ravintolassa kotikylällä.

Tämän vuoden Isänpäivä oli kuitenkin heräämistä ilman krapulaa tai pienintäkään tuskanhikeä.

Olin kokenut jo perjantaina 11.11.11 jotakin ihmeellistä muutosta. Lieneekö vanhuutta vai mitä?

Perjantai meni Mäntsälän nuoria vahtimalla yö-kahvila toiminnassa, johon minut hälytettiin samaisella viikolla vapaaehtoisesten vanhempien pulan takia.

Perjantaina ei sinänsä mitään omituista tapahtunut, ei edes taikauskoisten naisihmisten kosintaa (vaikka siitä huumoria laskettiinkin yhdessä kolmen naispuolisen valvojan kanssa).

Perinteiseen (unelma) tapaan Äidit ja Isät herätetään merkkipäivinään myöhään aamulla (8-10), mutta meidänpä tyttö ponkaisi pystyyn samaan aikaan, kun äiti lähti töihin. Eli, 6:50 kahvit, aamapala ja lahjat sänkyyn.
Jännitys isän reaktioista ja arkirytmi oli suurimmat syyt epäilemättä.

Mikä parasta, en joutunut ollenkaan tutkimaan käyttöohjeita miten uuden kämmen-PC:n tai älypuhelimen saa laturiin, vaan sain ihastella täysin omakätisesti tehtyjä lahjoja, joista alla kuvat:

Sagan ja Paulan tekemä taulu, jossa photoshopilla muokattu valokuva minusta ja Sagasta Hyvinkään sairaalassa 23-24.7.2004

Sagan koulussa tekemä meriaiheinen kortti...

...ja laivan sisältä löytnyt pieni viesti...


Otin vielä vähän aikaa torkkua ja siinä aikana tyttäreni tarjoili myös santsikupin kahvia. Täyden palvelun koti - Kyllä isin kelpasi :)

Mielialani oli todella korkealla koko päivän ja siitä piti myös huolen perheenjäseneni, ystävät, kaverini, sukulaiset ja tuttavat. Joka puolelta tuli onnitteluviestejä ja kaikkiin vastaaminen oli työn ja tuskan takana.

Jossakin välissä aamupäivää isäni soitti ja kertoi että sukuumme on syntymässä nyt ihan näinä päivinä uusi perheenjäsen. Serkkuni tyttärentytär oli lähtenyt aamusella sairaalaan synnyttämään. Mieliala kohosi yhä kohoamistaan.

Kaiken kumminkin kruunasi isosiskoni soitto.

Siskoni tytär oli ollut huulihalkion takia korjausleikkauksessa Töölössä ja minulla oli siitä kyllä takaraivossa huoli että miten pieni, mutta pippurinen enon kultatyttö oikein jaksaa, kun kyseessä oli kuitenkin suuri operaatio.
Heidän oli määrä päästä seuraavalla viikolla kotiin jatkaa normaalia perhearkea.

Siskoni puhelu sai minut sekaisin onnesta, kun sisko sanoi että he ovat matkalla kotia ja poikkeisivat matkalla kotiin tuomaan Sagan lainaamat DVD-soittimen ja muutaman Nintendo-DS pelin.

Loppu päivä sujuikin hymy korvissa, jopa appi-ukkoni haudalla, mutta mitä sitä synkistelemään, kun iloinen päivä takana. Päivä päättyi Hirvihaarassa käyntiin, jossa juhlistimme isänpäivää isäpuoleni Jussia, Äitini, pikkusisaruksieni Miramarian & Joonaksen ja sisarpuolieni Annan & Antin läsnäollessa.

Kotiin päästyämme tunteet ottivan vallan, kun muistelin päivän tapahtumia. Sagan tekemässä kortissa luki ”Olen vielä pieni purje. Onneksi ISÄ olet ohjaamassa”, joka sai kyyneleet silmiini heti aamulla, kun Saga toi aamupalan ja lahjan. Lisäksi siskoni tekstiviesti sairaalasta, jossa hän kertoi onnittelut ja että siskontyttö Valeria oli laulanut enolle ”Hyvää syntymäpäivää”. Lisättäköön että myös ikävä omaa pappaani Einoa kohtaan nosti tunteet piripintaan.

Koko päivän tapahtumat yhteenlaskettuna teki päivästä 13.11.11 ikimuistoisen. Ei siksi että oli 35-vuotis synttärini ja Isänpäivä samana päivänä, vaan myös kaksi muuta ilouutista ja tietysti porukoilla mukavan käynnin, jota sulostutti olemassaolollaan sisarpuoleni Annan mäyräkoiranpentu, pikku Silvia :)


Silvia mamman sylissä


Siinä Isänpäivän kertomusta tällä kertaa. Sinua se ei ehkä kiinnosta pätkääkään, mutta minulle se oli muisto, jonka halusin jakaa kaikkien lukijoiden kanssa. Elämän onni voi olla jopa niin pienistä asioista kiinni, kuten minulla oli seitsemäntenä Isänpäivänä.

Perhettään ja läheisiä kiittäen

Mikko A. Ratia