sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Seurakuntavaalit - Nuoriso

Seurakuntavaalit lähenee ja syy miksen ole aikaisemmasta lupauksestani huolimatta kirjoittanut tätä tekstiä on yksinkertaisesti tuo järjetön homokeskustelu, mikä on vienyt palstatilaa aivan turhaan.

No, ei takerruta siihen, koska toisesta asiasta tässä nyt piti kirjoittaa.

Lähinnä minun tarkoituksena olisi seurakunnan valtuustossa vaikuttaa nuorison tilaan Suomenmaassa, josta olen huolissani (edellyttäen sitä että minut valittaisiin).

Tämän päivän Suomessa on jo liikaa asioita jotka ajavat surutta nuorison hyvinvoinnin edelle.
Totta kai jokaisesta ihmisestä olisi pidettävä huoli, mutta nuorison puolesta puhujista en ole kuullut aikoihin.

Lähdetään siis siitä periaatteesta että ”lapsissa on tulevaisuus, mutta minkä takia nuoriso voi pahoin?”.
Olen tämän kyseisen kysymyksen ottanut esille muutamia kertoja blokissani ja en valitettavasti ole saanut tarpeeksi hyvää keskustelua tästä aikaan.

Kun katsotaan tämän päivän vanhempia voidaan löytää se eräs osasyy siihen miksei nuoriso voi hyvin? Ei pidä silti yleistää tässäkään asiassa kaikkia vanhempia, sillä niin ei onneksi ole.

Mutta ajatellaan kuinka paljon jää vanhemmilla aikaa kuunnella nuoria kotosalla raskaan työpäivän jälkeen? Tai sitten syyt ovat työttömyydessä tai muissa aikuisten huolissa ja omien lasten ongelmat tuntuvat olevan vain sanahelinää.

Mistä ja miten sitten nämä nuoret voisivat saada apua kuulluksi tulemiseen?

Otan esimerkkinä kotikuntani Mäntsälän, jossa toimii Monitoimitalolla perjantaisin nuorisolle suunnattu yö-kahvila, joka onkin aivan mahtava juttu. Homma pyörii Mäntsälän kunnan nuorisotyön ja vapaaehtoisten vanhempien varassa.

Muistan nuoruudestani kuinka seurakunta oli mukana kaitsemassa nuorisoa perjantaisin ja viikonloppuiltaisin kylällä ja toiminnassa oli myös kunnan omistamassa kiinteistössä nk. diskopaikka, jossa nuoriso kokoontui.

Olihan muitakin paikkoja silloin 80-90 lukujen taitteessa, milloin itse nuoruuteni on viettänyt. Silloin ei nuorena tuntunut tylsältä ja aina oli myös ihminen jonka kanssa keskustella vaikeistakin asioista.

Nykyään se tahtoo vain olla että kunta joutuu karsimaan kustannuksista ja näin ollen esim. monitoimitalon yö-kahvila ei ole kuin kerran viikossa.
Lisäksi nuorisolle suunnattu Kahvila-Spotti keskustassa lopetti toimintansa, johon syytä en tiedä, voi vaan arvailla miksi kahvila lopetti.

Seurakunnan näkisin tässä tilanteessa pelastavana tekijänä, sillä seurakunnan pitäisi jälleen tuoda itsensä ihmisten ilmoille ja osallistua tähän nuorten elämään.

Toki, nuorten elämään ei niin helposti pääse sisään (varsinkaan jos tarjoaa apua tai pelastusta ”perinteisin” seurakunnan keinoin), vaan työntekijöiden (vapaaehtoisten) täytyisi tulla sinne nuorison tasolle ensin, ilman että nuoret välttelee ja ”pelkää” tulla jutustelemaan aikuisen ihmisen kanssa.

Tuli tässä vielä yksi asia mieleeni. Eli, yleisesti vaaditaan nuorisolta että esim. yö-kahviloihin, tms. ei pääse alkoholin vaikutuksen alaisena sisään.

Siitä minulla on hieman kyseenalaistettavaa. En todellakaan vaadi että mahd. känni-ääliöt pilaisivat muiden nuorten iltaa örveltämällä paikoissa jonne nuoriso on kokoontunut viettämään päihteetöntä iltaa.

Tekisin siihen kuitenkin pienen muutoksen.
Nuorella mielestäni myös pitäisi olla mahdollisuus purkaa fiiliksiään myös alkoholin vaikutuksen alaisena, sillä niin kuin aikuiset tiedämme niin usein kuulemme aikuisilta avautumisia kun he ovat alkoholin vaikutuksen alaisena.

En tiedä, mutta luulisin että sama pätisi myös nuorisoon?

Teoriassa homma toimisi niin että Mäntsälän kunnan nuorisotoimi ja Mäntsälän seurakunta yhdistäisi voimansa tässä nuorison auttamisessa. Yhteistyöllä saataisiin parempi tulos ja näin ollen myös laajempi toimintakenttä.

Laajemmalla toiminnalla tarkoitan sitä että perjantaisin toimiva nuorison päihteetön yö-kahvila palvelisi niitä nuoria, jotka ovat tulleet tapaamaan toisia nuoria ja mahdollisesti myös vanhempia yö-kahvilan valvonnasta vastaavia aikuisia (esim. jos nuorella on ongelmia, joista ei niinkään toisten nuorten kanssa pysty puhumaan).

Seurakunnan nuorisotyöntekijät ja vapaaehtoiset taas voisivat pystyttää esimerkiksi keskustan liepeille toimintapisteen, johon saisi nuoriso tulla lämmittelemään (tee, kahvi, mehu) ja juttelemaan.

Näin ei ainakaan pääsisi minkäänlaista syrjintää nuori kokemaan, jos vaikka humalatilaa olisikin.

Hermoja vanhemmalta tuo vaatii, sillä aina on niitä ketkä heittävät koko homman huumoriksi.

Lisäksi ei sovi unohtaa sitä tärkeää asiaa, eli harrastuksia.

Seurakunta voisi olla inspiroivana tekijänä ja järjestää yhteistyössä kunnan ja urheiluseurojen kanssa erilaisia tapahtumia.

Tietysti miten järjestää kaikki on kysymys?

Lähtisin siitä että vapaaehtoisia kuitenkin tässäkin asiassa peräänkuulutetaan, niin kunnan kuin seurakunnan puolella.

Rahallisesti siitä ei ainakaan kunnalle tai seurakunnalle koituisi suuria menoja, mutta nyt heittäisin pallon myös kuntamme & seurakuntamme päättäjille että onko se nyt ihan pakko ottaa kaikesta säästöjä, vaikka mielestänne asia ei olisikaan tärkeä?

Nuorisolle asia on tärkeä ja niin myös heille ketkä tekevät aidolla ja empaattisella tavalla heidän keskuudessa työtä, olkoon se viran puolesta tai vapaaehtoisesti.

Siksi minä pidän nuorisomme tilaa erittäin tärkeänä asiana, unohtamatta tosin muitakaan ihmisiä.

Päivityksenä:

Sain tietooni kunnan nuorisotoimen ja seurakunnan välisestä yhteistyöstä. Yhteistyötä on, niinkuin vähän arvelinkin.

Terv.

Mikko A. Ratia (Joskus itsekin nuori ollut…)

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tosi Tarina: Muutoksen jälkeistä arkea…

Ennen kuin aloitat lukemisen, niin kehotan ihan mielenkiinnosta asettumaan samaan tilaan kanssani…

Idea lähteä kirjoittamaan tästä aiheesta tuli eräältä ystävältäni, joka edellisen blokitekstini kirjoittamaan siitä arjesta mitä minä kohtaan vammani kanssa.

Alkuun mainitsen että kaikki kommentointi on tietty sallittua, mutta pidetään se tietty taso (Tämä siksi että usein henkilökohtaiset tarinat mielletään valittamiseksi, jota tämä ei puolestani ole. Mutta syystä tai toisesta jos haluat minua syyllistää valittamisesta, niin tarkasta näkösi tai lasien voimakkuus. Kiitos)

Ei varmasti pidä olla kovinkaan viisas tajutakseen että muutoksen jälkeen arkikäytäntö kokee muutoksia.

Tämä aihe on monimutkainen pukea täysin sanoiksi ja siispä päätin nyt kertoa sen mitä vaikeuksia vammani aiheuttaa niin kuin kokonaisuudessaan (Eli, tarina ei käy läpi arkipäivää, vaan sen hankaluuden mitä vammat tuottaa).

Auto-onnettomuudessa 9.10.1993 kehoni oikeapuoli halvaantui, aivoruhjevamman tuloksena.

En kumminkaan täysin jäänyt pyörätuoliin, sillä nuori ikäni onnettomuus hetkellä ja Suomalainen Sisu auttoivat paljon kuntoutumisessa.

Olin täysin tuolissa ja sairaanhoitajien avulla liikkuva aina 24.12.1993 saakka.

Mennään sitten itse aiheeseen.

Eli, aivoruhjevammahan on se mistä kaikki nämä vammani koostuvat. Täräys oli niin kova että sairaalassa lääkärit luokittelivat vammani vakaviksi. Eli, moni luulisi että minulla on päässä vikaa ja olisin näin ollen tyhmä, mutta ei se minun järkevyyteeni onneksi vaikuttanut. Sama keskitason jamppa kuin ennen onnettomuutta olen mitä järkeen tulee.

Ajatuksenjuoksussa on kyllä välillä toivomisen varaa, mutta se on yleensä väsyneenä yleisempää, niin kuin terveelläkin kaverilla ei aina järki leikkaa niin kuin partaveitsi, jos on rasitusta / väsymystä takana.

Sanoisin että tunteeni korostuivat tuon onnettomuuden jälkeen. Vaikka aina olen ollut enempi tai vähempi herkkä tunne eläjä, niin onnettomuuden jälkeen nuo tunteet vain korostuivat enemmän.

Onneksi tunteeni on hallittavissa nykyisin, mutta onnettomuuden jälkeen oli välillä raskasta tai lähes mahdoton hallita tunteitaan.

On siinäkin omat ongelmansa, sillä kovin helposti väsymys iskee, jos ei nk. omaa rauhaa saa. Väsyneenä tunteet myös kuohuvat, ettei siinä tarvitse paljon tapahtua.

Vielä kun lisää luonteeni temperamentin, niin aika monesti meno muistuttaa talvisotaa.

Lisäksi jouduin onnettomuuden jälkeen opiskelemaan uudestaan puhumaan, joka kuuluu nykyisin puheeni lievässä hitaudessa ja varsinkin jos esim. laulan nopeatempoista laulua, niin en pysy perässä ja sanat menevät sekaisin.

Se on kiusallista jos esim. olen soittamassa vaikka kuntaan hoitaakseen jotakin asiaa, niin helpolla tulee sekaannusta jos ei lopuksi täsmennä asiaa (esim. talomme kirjain on I ja se kuulostaa monesti J:ltä monen korvissa)

Jatketaan sitten ulkoisiin tekijöihin. Eli, oikeassa korvassani on tasaisen ”tappava” surina 24/7, jota tinnitykseksi myös kutsutaan. Kumminkin, entisenä muusikkona tiedän tinnityksen ja tämän ”nuuskamuikkusen” eron.
Tuo on erittäin kiusallinen vaiva, varsinkin ennen nukkumaanmenoa.

Lisäksi kuulooni tuo vaikuttaa, sillä en kuule niin hyvin oikealla korvalla ja se aiheuttaa välillä vaikeuksia.

Oikea silmäni halvaantui myös ja jäänyt hieman vinoon, eli kun katson suoraan esim. ihmistä, niin katson hieman ohi, vaikka katsekontaktini on juuri siinä ihmisessä.

Se on lähinnä kiusallista, sillä monesti on tullut väärinkäsitys ja joutunut selittämään etten minä sinua tarkoittanut (parikin kertaa olen meinannut saada turpaani paikallisilta bodari-junteilta baarissa).

Tämä ei ole kuitenkaan se suurin ongelma, sillä näkökentässäni on taittovirheitä, jotka haittaavat tasapainoilua esim. rappusissa. Otetaan vaikka esimerkki että en kovinkaan jyrkkiä portaita oikein uskalla kiivetä ylös, ellei porrastasanteet ole selvästi merkitty.

Lisäksi. Jos kuljen portaita joissa ei ole kaiteita, niin niissä tulee välttämättä ongelmia.

Päänsärky on lähes jokapäiväinen ilmiö, mutta sehän ei ole tullut pelkästään onnettomuudesta, vaan se on lisääntynyt verraten aikaa ennen vammautumistani.

Mennään sitten alaspäin. Oikea käteni on seuraava kohde.

Onnettomuuden jälkeen jatkuvalla treenauksella ja fysioterapialla käteni voimat ja sormien hienomotoriikka palautui hyvää vauhtia.

Kävi kumminkin kohtalokas kaatuminen 9.1.1999 ja oikeasta kädestäni murtui kyynärpää. Se oli paha isku kuntoutumiselle, sillä oikea käsi jäi hieman koukkuun, eikä sitä saa 100% suoraksi. Yli 5 vuotta jatkunut kuntoutus siis oli yht’äkkiä vaihtunut masennukseksi, sillä suuri haave vielä päästä soittamaan kitaraa romuttui lähes täysin.

Siitä alkoi minulla alamäki, mistä ehkä joskus kirjoitan.

Kuntoutuksessa tuli stoppi ja vaikka nykyisin olen taas kuntoutuksessa, ei tuossa käden hienomotoriikassa ole juuri parannusta nähty.

Apukätenä siis oikea toimii, mutta jos jotakin tarkempaa yrität tehdä (nykypäivänä kun kaikki on niin pientä ja siroa), niin joutuu kyllä pyytämään jonkun kaksikätisen apua (esim. kynsienleikkuu on vaimoni vastuulla).

Alun perin olen oikeakätinen, mutta nyt on joutunut vasemmalla kädellä kirjoitushommiin. Hyvinhän se vasemmallakin luonnistuu, mutta kovin raskaaksi käy kirjoittaminen käsin. Teksti ei ole vaan kovin hääppöistä ja kaunokirjoitus ei ole opettajien suosiossa.

Seuraavana on sitten oikean jalan toiminta, joka onkin nyt viimeisen 2kk aikana todella heikentynyt. Alkuun jalankin kuntoutuminen oli hyvää, mutta silti pitkiä kävelyreissuja ei pystynyt väsymättä suorittaa.

Nykyään jaksan kävellä n. 500 metriä, ilman että jalkapöytä jäykistyy ja kävely muuttuu lähinnä laahaamiseksi oikean jalan puolella.

Useamman kerran on käynyt lähiviikkoina niin että jalka on täysin lamaantunut, enkä ole päässyt liikkumaan hetkeen. Onneksi näistä kerroista useampi on käynyt kotosalla, sillä silloin kun olen esim. Sagan kanssa menossa tai tulossa hoitoon/eskariin on turhan vaikeampaa jäädä huilimaan.

Yleensä kävelyn jälkeen kotona oikea jalkani on erittäin kömpelö ja horjahtamisia / kaatumisia sattuu. Yölliset krampit ovat myös tiedossa tuollaisina päivinä jolloin olen ollut liikkeellä jalan pitkiä matkoja. Mutta krampeissakin on syynä lisäksi huono verenkierto, syynä tupakka.

Talvella minulla on ehkä vaikein liikkua, kun tulee nuo loskakelit ja pakkasta päälle, jolloin tienpinnat jäätyy ja huonon tasapainoni huomioon ottaen kaatumisen riski on erittäin suuri!

Esimerkiksi, jos vasen jalka lähtee alta, niin se on 99% varma kaatuminen, joka yleisesti ottaen ei ole mikään hyvä juttu (varsinkin jos iskee päänsä).

Lisäksi näkökentän ongelmien takia kävely on vaikeampaa joissakin tietyissä paikoissa (kuten aiemmin mainittuna portaat).

Kaikkea ehkä en ”muistanut” mainita, mutta kumminkaan vammani ei oikeuta minulle minkäänlaisia tukia, joita olen viimeksi hakenut vuonna 2007.

Minä kyllä pärjään ilmankin tukia, mutta kun Mäntsälän kunta törkeästi rikkoo vammaislakia siinäkin tapauksessa ettei selvästi liikuntaesteiselle ihmiselle myönnetä tukia, käy arveluttamaan suuresti että kohtaako oikeus ja apua tarvitse ihminen oikeusvaltiossa, jona Suomea on jo vuosia kehuttu (vaikkei täällä toimi oikeudenmukaisuus)

Tässäpä tämä. Ajattelitko itsesi samaan tilaan? Jos niin teit, niin kommentoi joko blokiani tai voit vaihtoehtoisesti laittaa yksityisviestiä tai sähköpostia

Muistakaa ihmiset vielä sama jankutus että olkaahan ihmisiksi liikenteessä.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

lauantai 9. lokakuuta 2010

Vuosipäivänä 9.10…

Tänään on taas se päivämäärä joka kosketti syvältä perhettäni, ystäviäni ja tuttujani 17 vuotta sitten.

Ei sitä oikein pysty ymmärtämään ajanjuoksua, mutta näin yläaste matikalla laskettuna, niin voiton puolella ollaan.

Puolet siis maanpäällisestä elämästäni on kulunut vammani kanssa eläessä. Hikeä, verta ja kyyneliä on mahtunut vuosien sisään, mutta aina siitä on selvinnyt.

Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan vuosipäivän tuntemuksia julkisesti. Eli, jotkut lukijat saattavat kummastella mitä minä nyt sekoilen.

Lyhyt kertaus on opintojen äiti, sillä kaikki ketkä tätä kiinnostuu lukemaan ei ehkä tiedä taustoistani juuri mitään ja heille tämä 9.10 päivämäärä on pelkkä arvoitus.

9.10.1993 päivämäärällä vammauduin vakavasti auto-onnettomuudessa ja vietin mm. 3kk sairaalassa. Vammoja siis jäi, aivoruhjeen tuloksena ja tähän päivään asti on elämä ollut kaikkea muuta kuin tylsää normieloa.

Ehkä sana ”tylsä” ei kuvaa tarkoin tuota mitä olen kokenut ja tuntenut vuosien aikana. Välillä on ollut fiilikset niin maassa että itsetuho ajatukset ovat vallanneet välillä elämäni niin ettei ole ollut todellakaan kaukana lopullinen ratkaisu.

Vastapainona negatiiviselle olotilalle. Tässä 17 vuoden aikana on kyllä saanut paljon hyvääkin aikaan. Kiitos perheelleni ja ystäville siitä tuesta mitä olen saanut.

Voitonpuolella ollaan siksi että onnettomuuden jälkeen oli vuodet 1994-2001 taistelua taistelun perään. Juuri tuona aikana sähläsin elämäni todella pohjalle ja kuten tiedetään, ei sieltä pohjalta pääse ylös kuin sisulla.

Tiedän nyt tänä päivänä syyt moiseen.

En syyllistä ketään tai mitään (muuta kuin omaa tyhmyyttäni nuorena), mutta vammani jälkeinen hoitotyö jäi lievästi sanottuna kesken.

Tarkoitan nyt lähinnä neuropsykologista kuntoutusta, joka oli kyllä minulla ensi alkuun (1994-1996) hyvillä kantimilla (kiitos useamman Käpylän kuntoutusjakson) ja kävin myös kerran viikossa neuropsykologilla Helsingissä. Kulkeminen Helsinkiin koitui raskaammaksi hommaksi ja väsymyksen takia käynnit lopulta joutui unholaan.

Ei kaikki ole todellakaan kiinni siitä että neuropsykologinen kuntoutus jäi nk. kesken. Puolueeton Tukihenkilö johon olisin voinut turvautua arjen käytännön ja vaikeissakin asioissa olisi ollut kannaltani hyvä olla olemassa alusta lähtien. Olisihan varmaan asia järjestynyt, mutta ei siten miten olisin sen toivonut?

Elämä on kumminkin voittanut ja vaikeat ajat ovat selvitty. Kiitos kuuluu jälleen perheelleni ja ystäville.

Tänä päivänä, kun olen elänyt ja kokenut, kiinnostaa muiden ihmisten hyvinvointi minua suunnattomasti ja haluaisin vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään oikeudenmukaisesti.

Moni on minulle sanonut että mitä sinä turhaan yrität? Mikään muu ei ole turhempaa kuin yrittämättä jättäminen! Aina pitää mennä vaikka läpi seinän, jos ovi on lukossa.

Tämä nykyinen byrokratia mikä vallitsee ja hallitsee yhä useamman Suomalaisen elämää on suoraan sanoen niin epäinhimillistä touhua ettei sitä voi seurata vain sivusta kuinka pientä ihmistä kyykytetään.

Siitä kumminkin lisää kirjoittelen lähiaikoina. Nyt en viitsi pilata päivääni sillä ajatuksella!

Loppuun toivotan ihmisille hyvää syksyä ja muistakaa nyt käyttää sitä järkeä liikenteessä, sillä moni jää sinuakin kaipaamaan tai huolehtimaan, jos et käytä järkeä tien päällä.

Toivon että tästä olisi ”palloksi” ihmisille, että he ajattelisivat todella, ennen kuin toimii.

Terveisin

Mikko A. Ratia

perjantai 8. lokakuuta 2010

Seurakuntavaalit

Olen siis asettunut ehdolle seurakuntavaaleihin Mäntsälässä Peruskristillisten listoilta.

Idea tähän touhuun lähti yksinkertaisesti siitä että olin ajatellut jo aikaisemmin vapaaehtoistyötä seurakunnassamme, koska näen nuorison tilanteen huonompana kuin vuosiin.

Metodini on yksinkertaisesti tuoda seurakunta lähemmäs ihmistä.

Tarkoitukseni siis on saada ihmiset näkemään seurakunta erilaisena kuin se on ihmisten mielikuvissa ollut.
Seurakuntamme voisi olla kuntamme asukkaille enemmän esillä muutenkin kuin pelkän uskonnon perusteella. Esimerkkinä tästä on lasten iltapäiväkerhot, jotka ovat mielestäni loistava asia.

Mäntsälän seurakunnalla on kyllä muutakin toimintaa, mutta mielestäni se ei ainakaan kovin näkyvää ole ja ihmisiä pitäisi saada inspiroitua tulemaan mukaan toimintaan, olkoon se harraste tai mikä tahansa. Jokaisella on oikeus valita.

Nuorisosta sen verran etten nyt lähde väittämään mitään, mutta luulen ettei seurakunnan vaikutus ole nuoriin niin vankka? Siksi pitäisi saada (varsinkin syrjäytyneet nuoret ja nk. ongelmatapaukset) kiinnostumaan vaihtoehdosta puhua esim. seurakunnan nuorisotyöntekijälle, ilman ennakkoluuloja.

Vaalikoneesta saa enemmän tietoa mitä on mielipiteeni. Vaalikone löytyy täältä ja se on käytössä 25.10.2010 alkaen.

Päivitän blokiani kun saan esim. ehdokasnumeroni. Sillä välin voit tukea minua esim. liittymällä Facebook ryhmään: Mikko A. Ratia - Seurakuntavaaliehdokkaasi Mäntsäläss
 
Syksynjatkoja toivotellen

Mikko A. Ratia

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Virkamiesten ja päättäjien kasvottomuudesta

Tämä asia nousi esiin jälleen kerran, kun eilen tapasin erään tuntemani vanhemman naisihmisen.

Tuli puheeksi hänen liikuntakyky, joka kärsi viime vuoden marraskuussa tapahtuneen kaatumisen johdosta niin pahoin ettei hän kerta kaikkiaan pysty enää liikkumaan pitkiä matkoja (esim. kauppakäyntejä) ilman apua.

Hän teki kunnalle palveluseteli hakemuksen, lähinnä liikkumisen takia. Vammaispalvelu kumminkin hylkäsi hakemuksen, vedoten siihen että tämä naisihminen asuu keskustassa ja tarpeen tullen voi käyttää esimerkiksi rollaattoria kulkemiseen.

Kauhistelin jo silloin vääryydellä tehtyä päätöstä. Jos ajatellaan että toinen käsi on lähestulkoon 100% toimintakyvytön, niin kuka nyt rollaattorilla kykenee liikkumaan, koska siinäkin tarvitaan kahta toimivaa kättä (varsinkin talviaikaa, kun on lunta, loskaa, tms.).

Tein silloin maaliskuussa 2010 hänen kanssaan valituksen Perusturvalautakuntaan, mutta kuten arvata saattoi, tuli valitus bumerangina takaisin ja kieltävä kanta pysyi!

Eilen, tämä ihminen sitten ilmaisi huolensa ettei kunta ole vieläkään vastannut uudempaan hakemukseen, jonka hän teki haettuaan toisen (tarkemman?) lääkärintodistuksen.

Siihen ei pysty kukaan vaikuttamaan että päätökset kestää ja tietämättä sen enempiä asiasta (lukematta hakemusta, minkä hän oli tehnyt) en pystynyt auttamaan sen enempää.

Kaikesta tästä kumminkin tulee mieleen että nykyisin kai kaikki asiat pyörii liiallisen byrokratian ja papereihin tuijottamisen ympärillä? Eikö enää ole olemassa empatiaa virkamiesten päätöksissä? Entä eikö (tässä tapauksessa) Mäntsälän kunnan vammaispalvelulla riitä ammattitaito tai rahkeet selvittää asiaa tarkemmin?

Ei se nyt olisi liikaa vaadittu, jos esim. liikuntaesteiset saisivat henkilökohtaista palvelua näissä asioissa?

Eli, Suomeksi sanottuna ei kytättäisi niitä papereita turhan mustavalkoisesti ja otettaisiin selvää mikä on todellisesti asiakkaan kunto! Luulisi meidänkin kunnalta semmoinen ihminen löytyvän, vai onko lomautukset kenties iskenyt tai koko palvelu ulkoistettu, esim. Keravalle?

Tietty siinä pitää olla tarkkana ettei väärin perustein tukia myönnetä, mutta asiakkaan ”kunnon tarkistamiseen” ei tarvitse olla ylilääkäri (joiden lausunnoista ei käy se puhdas totuus aina ilmi), vaan yksinkertaisesti virkamieskoneisto tarvitsee empatiaa nähdäkseen tilanteen itse asiakkaan silmin, eikä vain mitä papereissa lukee!

Virkistän tässä vielä virkamiesten ja päättäjien muistia. Vammaispalvelut on subjektiivinen oikeus vaikeavammaiselle ihmiselle ja niitä ei saa soveltaa!

Minäkin, allekirjoittanut olen sen tylyn kielteisen päätöksen saanut, vaikka onnettomuuden (10/1993) jälkeen minut todettiin vaikeavammaiseksi.

Silti. Ymmärrän että nuoremmalle kaverille, joka kykenee kävelemään ja pärjää (lähestulkoon 100%) omillaan hylkypäätös on selvä.

Mutta ajatelkaa niitä liikuntaesteisiä ihmisiä ketkä tarvitsevat apua esim. päivittäin? Ei ihme että Suomessa on niin paljon masentuneita…

Lopuksi vielä virkamiehille ehdotus. Kannattaisi varmaan teidänkin kokeilla kuinka elämä sujuu esim. yksikätisenä ihmisenä ilman mitään apuja…

Mikko A. Ratia