Tänään on taas se päivämäärä joka kosketti syvältä perhettäni, ystäviäni ja tuttujani 17 vuotta sitten.
Ei sitä oikein pysty ymmärtämään ajanjuoksua, mutta näin yläaste matikalla laskettuna, niin voiton puolella ollaan.
Puolet siis maanpäällisestä elämästäni on kulunut vammani kanssa eläessä. Hikeä, verta ja kyyneliä on mahtunut vuosien sisään, mutta aina siitä on selvinnyt.
Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan vuosipäivän tuntemuksia julkisesti. Eli, jotkut lukijat saattavat kummastella mitä minä nyt sekoilen.
Lyhyt kertaus on opintojen äiti, sillä kaikki ketkä tätä kiinnostuu lukemaan ei ehkä tiedä taustoistani juuri mitään ja heille tämä 9.10 päivämäärä on pelkkä arvoitus.
9.10.1993 päivämäärällä vammauduin vakavasti auto-onnettomuudessa ja vietin mm. 3kk sairaalassa. Vammoja siis jäi, aivoruhjeen tuloksena ja tähän päivään asti on elämä ollut kaikkea muuta kuin tylsää normieloa.
Ehkä sana ”tylsä” ei kuvaa tarkoin tuota mitä olen kokenut ja tuntenut vuosien aikana. Välillä on ollut fiilikset niin maassa että itsetuho ajatukset ovat vallanneet välillä elämäni niin ettei ole ollut todellakaan kaukana lopullinen ratkaisu.
Vastapainona negatiiviselle olotilalle. Tässä 17 vuoden aikana on kyllä saanut paljon hyvääkin aikaan. Kiitos perheelleni ja ystäville siitä tuesta mitä olen saanut.
Voitonpuolella ollaan siksi että onnettomuuden jälkeen oli vuodet 1994-2001 taistelua taistelun perään. Juuri tuona aikana sähläsin elämäni todella pohjalle ja kuten tiedetään, ei sieltä pohjalta pääse ylös kuin sisulla.
Tiedän nyt tänä päivänä syyt moiseen.
En syyllistä ketään tai mitään (muuta kuin omaa tyhmyyttäni nuorena), mutta vammani jälkeinen hoitotyö jäi lievästi sanottuna kesken.
Tarkoitan nyt lähinnä neuropsykologista kuntoutusta, joka oli kyllä minulla ensi alkuun (1994-1996) hyvillä kantimilla (kiitos useamman Käpylän kuntoutusjakson) ja kävin myös kerran viikossa neuropsykologilla Helsingissä. Kulkeminen Helsinkiin koitui raskaammaksi hommaksi ja väsymyksen takia käynnit lopulta joutui unholaan.
Ei kaikki ole todellakaan kiinni siitä että neuropsykologinen kuntoutus jäi nk. kesken. Puolueeton Tukihenkilö johon olisin voinut turvautua arjen käytännön ja vaikeissakin asioissa olisi ollut kannaltani hyvä olla olemassa alusta lähtien. Olisihan varmaan asia järjestynyt, mutta ei siten miten olisin sen toivonut?
Elämä on kumminkin voittanut ja vaikeat ajat ovat selvitty. Kiitos kuuluu jälleen perheelleni ja ystäville.
Tänä päivänä, kun olen elänyt ja kokenut, kiinnostaa muiden ihmisten hyvinvointi minua suunnattomasti ja haluaisin vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään oikeudenmukaisesti.
Moni on minulle sanonut että mitä sinä turhaan yrität? Mikään muu ei ole turhempaa kuin yrittämättä jättäminen! Aina pitää mennä vaikka läpi seinän, jos ovi on lukossa.
Tämä nykyinen byrokratia mikä vallitsee ja hallitsee yhä useamman Suomalaisen elämää on suoraan sanoen niin epäinhimillistä touhua ettei sitä voi seurata vain sivusta kuinka pientä ihmistä kyykytetään.
Siitä kumminkin lisää kirjoittelen lähiaikoina. Nyt en viitsi pilata päivääni sillä ajatuksella!
Loppuun toivotan ihmisille hyvää syksyä ja muistakaa nyt käyttää sitä järkeä liikenteessä, sillä moni jää sinuakin kaipaamaan tai huolehtimaan, jos et käytä järkeä tien päällä.
Toivon että tästä olisi ”palloksi” ihmisille, että he ajattelisivat todella, ennen kuin toimii.
Terveisin
Mikko A. Ratia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti