Oppia ikä kaikki...

Täytän 37 vuotta tänä vuonna. En ole siltikään vielä mitään ammattititteliä itselleni lukenut.

Nuoruuden toilailut vei mahdollisuuteni normaaliin elämään ja vaikka onnettomuuden jälkeen olin aikeissa jatkaa opintojani kauppaoppilaitoksen puolella ja tähtäimenä merkonomin tutkinto, niin elämässä sattui ja tapahtui suuren muutoksen äärellä paljon negatiivista joka loppupeleissä veti voimat jatkaa opintoja.

Sain elämän järjestykseen vuosituhannen alussa, mutta silloin en ajatellut kouluun palaamista, vaan yksinkertaisesti otin aikani tulevaisuuden järjestämiselle.

Edessä oli kumminkin yksi suurimmista muutoksista mitä elämäni aikana on tapahtunut.

Tyttäreni syntyi 23.7.2004 ja kuten olimme jo vaimoni kanssa sopineet, että jäisin koti-isäksi, kunnes tyttäremme aloittaisi koulunkäynnin.

Tällä hetkellä Saga on suorittanut kakkosluokan mallikkaasti ja nauttii nyt kesälomasta.

Tähän päivään asti siis olen ollut koti-isä Sagalle ja muuten arjen on täyttänyt kodin lisäksi vapaaehtoistyöt/yhdistyshommat (mm. lasten ja nuorten parissa).

Aloin ajatella yhä tarkemmin omaa tulevaisuuttani tässä yhteiskunnassa ja tulin siihen lopputulokseen että nyt tai ei koskaan on minun jatkettava siitä mihin onnettomuuden jälkeen 1994 jäin.

Aloin miettimään vaihtoehtoja.

Valinta on tullut pitkien pohdintojen jälkeen yhä varmemmaksi.

Nuoriso-ohjaajaksi olen siis päättänyt kouluttautua, joka ei varmasti tule kellekään tutulle ihmiselle yllätyksenä.

Olen ollut syksystä 2010 mukana vapaaehtoistyössä nuorisolle suunnatussa päihteettömässä yö-kahvila toiminnassa Mäntsälässä. Vapaaehtoistyöstä olen saanut kullanarvoista kokemusta.

Niin kuin ystävät, tuttavat & seuraajani jo tietävätkin olen elänyt melko vaiherikkaan nuoruuden. Pidän sitä arvokkaana kokemuksena/lisänä mitä tulee nuorten kanssa toimimiseen. Niin voin kertoa avoimesti mitä voi käydä, jos ei elämää arvosta tarpeeksi ja leikkii viikatemiehen kanssa hippaa. Muutenkin minulla on kokemusta nuorison parissa elämisestä.

Olen aina ollut tekijä, enkä niin ollen koulunpenkillä niin hyvin viihdy. Lisäksi auto-onnettomuudesta jäänyt liikuntaeste nousee pääosaan, mitä julkisilla kulkuneuvoilla kulkeminen loppupeleissä aiheuttaisi.

Aloin kyselemään onnistuisikohan oppisopimuskoulutuksella saada nuoriso-ohjaajan ammatti suoritettua?

Olin keskustellut asiasta erään ystäväni kanssa ja hän kannusti minua kokeilemaan onneani, mitä tulee oppisopimuskoulutukseen. Otin ensin yhteyttä Keudaan, varmistaakseni opiskelujen onnistumisen ja sieltä saatuani myönteisen päätöksen jälkeen aloin kyselemään mahd. paikkoja missä käytännön työn koulutuksessa suorittaisin.

Ensiksi tietysti kysyin Mäntsälän Kunnan Nuorisotoimesta paikkaa, kun tiesin että porukkaa siellä tarvitaan. Vastaus oli kumminkin kieltävä, sillä nuorisotoimella ei ollut resursseja ottaa uusia ihmisiä oppisopimuskoulutukseen.

Sain kumminkin neuvon ottaa yhteyttä vuodenvaihteen jälkeen, sillä silloin voisi olla helpompi sauma päästä mukaan nuorisotyöhön.

Seuraavana kohteena oli Mäntsälän seurakunta josta kysyin oppisopimuspaikkaa. Nuoriso-ohjaaja sieltä vastasi että välittää asian eteenpäin kirkkoherralle, jonka tunsin jo entuudestaan.

Odottelin aikana ja tänäkään päivänä ei ole mitään kuulunut.

Voi olla että seurakunnassakin on sen verran koreamman profiilin asioita selvitettävänä, että yksi oppisopimus kysely on jäänyt kasan alle.

Vuosi vaihtui ja otin heti tammikuussa yhteyttä kunnan uuteen vapaa-aika päällikköön (joka siis vastaa nuorisotoimesta).

Olin sillä kertaa vaan muuttanut taktiikkaa ja tarjosin nyt itseäni nk. palkattomana työharjoittelijana (Eli, oppisopimuksesta maksettava palkka jäisi kokonaan pois ja jäljelle jää vakuutukset).

Mutta tälläkään kertaa en onnistunut tavoitteessa. Syy oli yksinkertaisesti sama. Resurssipula.

Kiitin ja kumarsin ja hämmästelin aikani, kunnes unohdin hetkeksi olevani edes haaveillut moisesta.

Myöhemmin olin puheissa erään opettajan kanssa oppisopimusasiasta Kirkonkylän koulun vanhempainyhdistyksen kokouksen jälkeen. Kerrottuani aikeeni ja mitä olin saanut vastaukseksi, opettaja kehotti minua ottamaan yhteyttä koulun rehtoriin ja kysellä oppisopimuspaikkaa myös koululta. Koulunkäyntiavustajia tarvitaan kuulemma lisää ja miksei ilmainen työvoima heille kelpaisi.

Olin kumminkin kunnan ja seurakunnan toiminnan jälkeen erittäin epäileväinen ja siirsin tahallani kysymistä tuonnemmaksi.

Tänään olen saanut virtaa tarpeeksi jatkaa oppisopimuskoulutus paikan hakemista. Keinot ovat samat, eli palkattomaksi työharjoittelijaksi tarjoan itseäni, sillä ei voi olla niin persaukista tämä toiminta, ettei ole varaa edes vakuuttaa muuten ilmaista työvoimaa!

Kiitos tästä virtapiikistä kuuluu kahdelle koulunkäyntiavustajalle, ketkä hämmästeli ja kummasteli, miksen tavoitteeseeni en päässyt.

Kesän jälkeen jatkan hakua ja kyselyä. Pakkohan jostakin on löytyä työpaikka.

Naurattaa vaan ajatus, kun puhutaan suuresta työvoimapulasta ja että monta tuhatta maahanmuuttajaa tarvitaan paikkaamaan suomalaiset työpaikat. SIIS MITKÄ TYÖPAIKAT?

Allekirjoittanut kyllä näkisi itsensä mieluusti hyödyksi tälle maalle tulevaisuudessa.

Nyt ei pahemmin hyötyä meikäläisestä ole, vaikka teenkin vapaaehtoisena samoja hommia.

Se ei riitä, koska vaikka olisin joka jumalan kerta valvojana kun yö-kahvila järjestetään, niin ei siitä loppupeleissä ole kuin sen hetken hyöty.

Syksyllä taistelu jatkuu. Sitä ennen kumminkin nautitaan kesästä ja lämmöstä.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Näin meillä Mäntsälässä

Terveydenhuollon Toimivuus

Vaikka taas kustaan omaan hautaan, niin on aivan pakko postata tapahtumasarja joka sai alkunsa 27.9, jolloin minulla oli aika lääkärille, jatkuvien jalka ja selkäkipujen takia.

Mäntsälän terveyskeskuksessa oli otettu käytäntöön uusi ”oma lääkäri / hoitaja” systeemi juuri edellisenä viikkona, ennenkuin lääkärille aika oli.

Epäilin hetken, jos toisenkin tuon toimivuutta, kun aikaisempi ”alue” systeemi oli naurettavuuden huippu.

Lääkäri jolle ajan sain oli positiivisesti Suomalainen ja olin kuullut hänestä pelkkää hyvää. Siis odotuksia oli myös vaivojeni ratkaisuun.

Hänen tehokkuutensa oli mairittelevan hyvää, mutta ennenkuin lähdin vastaanotolta niin hän mainitsi että ei olisi kauan tässä ”meidän alueen” lääkärinä vaan siirtyisi toiselle alueelle.

Kumminkin, kuten kunnon lääkärin kuuluu hän lupasi hoitaa asiani loppuun asti, eli tarkastaa röntgenkuvat ja tehdä jatkotoimenpiteensen tarvittava.

Odotukseni oli päästä neurologin juttusille, jos selästä ei löytyisi vikaa joka aiheuttaa valtavat kivut. Niin myös lääkäri sanoi että pistetään Hyvinkäälle paperit sen jälkeen.

Kävin sitten röntgenissä viikon päästä lääkärillä käynnistä ja silloin alkoi jo tuntua että kunnallisen puolen terveyspalvelut todellakin mättää, olkoon paikkakunta mikä tahansa.

Negatiiviset asiat kävivätkin sitten toteen, koska varatessani puhelinaikaa samalle lääkärille (joka oli minut röntgeniin määrännyt) kuulin alueemme hoitajalta että samainen lääkäri on siirtynyt jo toiselle alueelle, vaikka vasta kevään 2012 aikana piti siirron tapahtua itse lääkärin mukaan.

Hoitaja valitteli asiaa ja antoi minulle kumminkin viikon päästä puhelinajan, jona toinen lääkäri soittelisi minulle kuvien tuloksista.

Terveyskeskus käynnin jälkeen vaimoni kysyi asiaa ja kerroin että kuinka oli käynyt. Humoristisesti kerroin että tarviinkohan tulkin tuota puhelua varten, kun naislääkärin jonka minulle piti soittaa nimi viittasi ulkomaaneläviin.

Tänään sitten puhelu tulikin. Vain n. 40 minuuttia myöhässä (tosin hoitaja joka antoi ajan sanoi että myöhässä voi olla tai sitten koko puhelu jää soittamatta).

Soittajasta huomasin heti ettei nyt olla kartalla luurin toisessa päässä. Hän ensinnäkin sanoi minulle että kun olet Pornaisista täällä käynyt kuvissa (Pornaisten kunta on yhdistynyt Mäntsälän kunnan kanssa ja itse asun kumminkin Mäntsälän keskustassa) ja nyt kuulet tulokset.

Tuloksissa ei ollut mitään, johon kiinnittää huomiota. Eli, jossakin muualla vika.

Lääkäri kyllä ehdotteli vanhoja vammoja syyksi, mutta kun sanoin että olen saanut vuonna 1993 aivoruhjevamman, niin koko lääkäri-täti meni sekaisin (En usko että edes oikeista papereista katseli tietojani).

Hän ei kertakaikkiaan osannut sanoa muuta kuin kipulääkitys ja jos kipu pahenee, niin sitten vaan uudestaan lääkäriin.

Olen tyrmistynyt ja erittäin pettynyt, kun tuo lääkäri ei ottanut minkäänmoista kantaa siihen kun sanoin että parasta laittaa sitten neurologille paperit eteenpäin, vaan hän todisti taas sen tosiasian että jotkut lääkärit luulevat olevansa jumalia jotka tietää mikä on potilaalle parhaaksi, vaikka ei olisi peruskoulutusta enempää meriittejä!

Kyllä ihmiset jaksaa kannustaa menemään uudestaan lääkärille, mutta jos homma on samanlaista kuin nyt, niin ei kiitos.

Tietysti yksityinen lääkärikeskus olisi vaihtoehto, mutta eipä paljon näitä euroja jää tärvättäväksi yksityisellä käyntiin.

Vaadin saada verorahoilleni jotakin vastinetta. Vai onko kenties somalin hyvinvointi tärkeämpää kuin Suomalaisten terveys? Onko pakko tunkea meidän hyvinvoinnin turvaavia euroja pers'aukisille pankeille?

Tietty... onhan siinä sekin pointtinsa etten ole työelämässä, vaan työkyvyttömyyseläkkeellä (tahtomattani) ja siinä tapauksessa olen täysin turha yksilö, johon ei kalliita tutkimuksia kannata tärvätä.

Mäntsälän kunnalle tämä ei ole ensimmäinen tapaus, eikä varmasti viimeinen. Harmittaa vaan olla aina se ”tuntematon potilas” Arttu Viskarin sanoin.

Terveisin

Mikko A. Ratia

Vammaisten oikeuksista

Vammaisten oikeuksista

Ihmisoikeudet puhuttaa. Joko maahanmuuttajat tai seksuaalivähemmistöt ovat puheenaiheena tai sitten typeryyden perikuvaksi muodostunut pakkoruotsi, jossa siinäkin vähemmistöä muka ”sorretaan”.

Kaikki nämä ja lukuisat muut asiat ovat niitä päivän kuumimpia puheenaiheita. Seksuaalivähemmistöt vaativat hyväksyntää ja maahanmuuttajat suvaitsevuutta. Puhumattakaan Suomenruotsalaisista, ketkä vouhottavat mielestäni täysin turhaan, kuten myös kaksikielisen Suomen vastustajat.

Kaikkeen tähän ja moneen muuhun turhan vouhotuksen vatvomiseen kuluu aikaa ja rahaa. Mutta tässä kohtaa unohtuu muut Suomalaiset vähäosaiset/vähemmistöt, joista nyt aion kirjoittaa ja kohteena tällä kertaa vammaiset.

En nyt väitä etteikö seksuaalivähemmistöjen tai maahanmuuttajien, tms. asiat olisi tärkeitä, mutta nuo asiat lakaisevat liiankin usein vammaisten oikeudet pöydän alle.

Vammaiset toimii vähemmistönä Suomessa, mutta kokoajan onnettomuuksissa ja tapaturmissa meitä vammautuneita tulee vain valitettavasti lisää, unohtamatta että vammaisia lapsia myös syntyy. Se ei ole oma valintakysymys, eikä se ole vammautuneen ihmisen vika, jos syntyy maailmaan vammaisena tai tapahtuu jotakin ennalta arvaamatonta (kuten liikenneonnettomuus, kaatuminen, jne.)

Minä itse olen kokenut kaikennäköistä vammautumisen jälkeen ja voin vaan sanoa ettei vastoinkäymiset ole nujertaneet, vaan päinvastoin ne on tuonut minulle enempi vain sitä tietämystä ja oppia.

Niille ihmisille jotka pitävät minua itserakkaana valittajana voin sanoa ettei nyt ole kyse omasta vuodatuksestani, vaan kaikkien vammaisten ihmisoikeuksista.

Lähdin mukaan Invalidiliiton järjestämään koulutukseen aikanaan, kun huomasin ettei vammaisten oikeudet oikein Suomenmaassa toimi.

Sain koulutuksen jälkeen yhteydenottoja, jotka koskivat kuntamme vammaispalvelua. Kummassakin tapauksessa oli kunta antanut kielteisen päätöksen koskien vammaispalveluja, jotka olisi pitänyt kunnan myöntää, ilman mitään soveltamisia.

Kummassakin tapauksessa kriteerit täyttyi vaikeavammaisten subjektiivisten oikeuksien osalta.

Tapauksista toinen on nyt selvinnyt, mutta siinäkin meinasi loppu tulla aikaisemmin vastaan, ennen kuin oikeus voitti. Tuli sen jälkeen mieleen, kun olin saanut kuulla että elämä on tällä ihmisellä paremmin ja neuvoni olivat auttaneet, että onkohan kunnalla semmoinen päämäärä että kiusataan vammaista avuntarvitsijaa niin kauan että hän päättää itse päivänsä, eikä kunta enää ole vastuussa koko korvauksesta?

No, tämä päätelmä ei ole ihan väärä, koska kuulin eilen luottamuksellista tietoa että myös muissa tapauksissa on oikeutettu apu/korvaus hylätty.

Toinen tapaus on vielä avoinna, mutta palaan siihen paremmalla ajalla.

Kirjoittelin aikaisemmin tuosta kasvottomuudesta, joka meidän virkamies/päätöksentekijä koneistoa vaivaa. Eli, homma kun hoituu lähinnä sähköisesti, niin ei ainakaan tarvitse nostaa pyllyään ylös penkistä ja tavata asiakasta kasvotusten, jos asia on vähääkään epäselvä. Se on niin helppo kirjoittaa hylkypaperi, kun ei osata noudattaa lakia ja tutkia asiaa paremmin.

Käytännössä asiahan on niin että itse hakijalla on vastuu, minkämoisen hakemuksen tekee. Jos hakemuksesta ei käy ilmi se pykälä mikä asiaan liittyy, niin ei sitä osaa kunnan virkamiehetkään itse hakea. Tuloksena liian usein hylkypäätös.

Lisäksi hakemukseen liitettävällä lääkärintodistuksella on tietysti suuri arvo tuen saamiseen ja kyllä se lääkärin diagnoosi pitäisi olla jo tarpeeksi vakuuttavaa luokkaa, jotta asia olisi sillä selvä.

Mutta, kuten ihmisiä on erilaisia, on myös vammaryhmät erilaisia. Tähän voisin tuoda esiin sen oman vammaryhmäni, eli aivoruhjevamman joka on yksi maailman eriskummallisinta vammaluokista, ainakin näin allekirjoittaneen kokemuksen mielestä.

Valitusprosessi kielteisestä päätöksestä on tietysti seuraavaksi edessä.

Usein vaan kuulee ettei oikaisuvaatimukset/valitukset kumoa viranhaltijan päätöksiä, vaan hylkypäätös on ja pysyy. Perusturvalautakunnat käsittelevät valitukset ja ainakin allekirjoittaneen mielestä tuo on väärä reitti ratkoa asia tai ainakin asia tulisi käsitellä tarkemmin.

Perusturvalautakunnissa (PETU) ei varmasti (aina) ole sitä tietotaitoa, jotta väärin perustein annettu hylkypäätös kumoutuisi.

Vaitiolovelvollisuus minua tässä kohti sitoo, kun luottamustehtävissä olen Mäntsälän kunnan Perusturvalautakunnassa varajäsenenä, niin en voi kertoa siitä enempää.

Kumminkin. Aina on mahdollisuus informoida ja kouluttaa viranhaltijoita ja Perusturvalautakunnan jäseniä siltä varalta ettei vääriä päätöksiä syntyisi.

Eräs ystäväni kertoi tuosta viranhaltijoiden ja perusturvalautakunnan info/koulutustilaisuuksista, jossa esim. paikallisyhdistyksen puheenjohtaja pitää informaatio/koulutustilaisuuden viranhaltijoille ja perusturvalautakunnalle (esim. uusista säännöksistä vammaislakiin, tms.).

Ystäväni kertoi myös että viranhaltijan/PETU:n on vaikeampi tehdä vääriä päätöksiä, kun joku jota virheelliset päätökset koskee olisi paikalla puhumassa elävänä esimerkkinä.

Näin on kuulemma monessa kunnassa / kaupungissa ollut tapana tehdä, joka on kyllä mielestäni hyvä juttu.
Mutta en kumminkaan meni takuuseen siitä että jaksaako nämä viranhaltijat / PETU:n jäsenet muistaa nämä ohjesäännöt ja tutustua valituksiin paremmin?

Mielestäni vammaispalvelu nyt tarvitsee uudet pelisäännöt.

Ensinnäkin. Kun vammautunut hakee esimerkiksi kuljetuspalvelua (taksisetelit) vammaispalvelusta ja hakemuksessa ja lääkärintodistuksessa käy ilmi että vaikeavammaisen kriteerit täyttyvät, mutta siitäkin huolimatta viranhaltija päättää hylätä hakemuksen, tulisi viranhaltijalle antaa kirjallinen huomautus ja mahdollisesti sakkorangaistus lakipykälän soveltamisesta, mikä ei ole missään muodossa sallittua!

En tiedä, mutta luulen että ainakaan kuntamme vammaispalvelussa työskentelevät ei ole tarpeeksi koulutettuja, että heillä olisi täysi tietotaito vammaisista ihmisistä. Se on nyt ihan kunnansisäinen asia, mutta siitä kyllä pitäisi tehdä valtakunnallinen asia, jotta vammaisen ihmisen oikeuksista olisi päättämässä ammattitaitoinen ihminen.

Mitä tulee Perusturvalautakuntaan, niin ehdottaisin että lautakunnassa olisi vähintään yksi puolueeton ja ammattitaitoinen ihminen puuttumassa mahdollisiin epäkohtiin lautakunnassa.

Lopuksi vielä että kunnalla/kaupungilla tulisi olla tarpeeksi vammaispalveluissa työntekijöitä, jotta esim. kotikäynneille olisi mahdollista irtaannuttaa porukkaa, jos tapaus on vähänkin epäselvä ja hylkypäätös uhkaisi.
Kuntien / kaupunkien hallinto kyllä sanoo tuossa vaiheessa ei, kun säästökuurit ovat päällä, mutta säästöt siinä tapauksessa voi suunnata muihin turhiin virkoihin, jota esimerkiksi kuntayhtymät ovat tuoneet mukanaan.

Eikä edes tässä ollut kaikki. Onhan mm. KELA, vakuutusyhtiöt, sosiaalitoimisto keiden toimesta vammaisen elämää vaikeutetaan, mutta siitä lisää, kunhan kerkiää tutkia asioita enemmän.

Se on helppoa sanoa, kun ei ole omassa elämässä riippuvainen kenenkään avusta - Mutta aatteleppas omalle kohdalle?

Vammaisten puolesta

Mikko A. Ratia

Seurakuntavaalit - Nuoriso

Seurakuntavaalit lähenee ja syy miksen ole aikaisemmasta lupauksestani huolimatta kirjoittanut tätä tekstiä on yksinkertaisesti tuo järjetön homokeskustelu, mikä on vienyt palstatilaa aivan turhaan.

No, ei takerruta siihen, koska toisesta asiasta tässä nyt piti kirjoittaa.

Lähinnä minun tarkoituksena olisi seurakunnan valtuustossa vaikuttaa nuorison tilaan Suomenmaassa, josta olen huolissani (edellyttäen sitä että minut valittaisiin).

Tämän päivän Suomessa on jo liikaa asioita jotka ajavat surutta nuorison hyvinvoinnin edelle.
Totta kai jokaisesta ihmisestä olisi pidettävä huoli, mutta nuorison puolesta puhujista en ole kuullut aikoihin.

Lähdetään siis siitä periaatteesta että ”lapsissa on tulevaisuus, mutta minkä takia nuoriso voi pahoin?”.
Olen tämän kyseisen kysymyksen ottanut esille muutamia kertoja blokissani ja en valitettavasti ole saanut tarpeeksi hyvää keskustelua tästä aikaan.

Kun katsotaan tämän päivän vanhempia voidaan löytää se eräs osasyy siihen miksei nuoriso voi hyvin? Ei pidä silti yleistää tässäkään asiassa kaikkia vanhempia, sillä niin ei onneksi ole.

Mutta ajatellaan kuinka paljon jää vanhemmilla aikaa kuunnella nuoria kotosalla raskaan työpäivän jälkeen? Tai sitten syyt ovat työttömyydessä tai muissa aikuisten huolissa ja omien lasten ongelmat tuntuvat olevan vain sanahelinää.

Mistä ja miten sitten nämä nuoret voisivat saada apua kuulluksi tulemiseen?

Otan esimerkkinä kotikuntani Mäntsälän, jossa toimii Monitoimitalolla perjantaisin nuorisolle suunnattu yö-kahvila, joka onkin aivan mahtava juttu. Homma pyörii Mäntsälän kunnan nuorisotyön ja vapaaehtoisten vanhempien varassa.

Muistan nuoruudestani kuinka seurakunta oli mukana kaitsemassa nuorisoa perjantaisin ja viikonloppuiltaisin kylällä ja toiminnassa oli myös kunnan omistamassa kiinteistössä nk. diskopaikka, jossa nuoriso kokoontui.

Olihan muitakin paikkoja silloin 80-90 lukujen taitteessa, milloin itse nuoruuteni on viettänyt. Silloin ei nuorena tuntunut tylsältä ja aina oli myös ihminen jonka kanssa keskustella vaikeistakin asioista.

Nykyään se tahtoo vain olla että kunta joutuu karsimaan kustannuksista ja näin ollen esim. monitoimitalon yö-kahvila ei ole kuin kerran viikossa.
Lisäksi nuorisolle suunnattu Kahvila-Spotti keskustassa lopetti toimintansa, johon syytä en tiedä, voi vaan arvailla miksi kahvila lopetti.

Seurakunnan näkisin tässä tilanteessa pelastavana tekijänä, sillä seurakunnan pitäisi jälleen tuoda itsensä ihmisten ilmoille ja osallistua tähän nuorten elämään.

Toki, nuorten elämään ei niin helposti pääse sisään (varsinkaan jos tarjoaa apua tai pelastusta ”perinteisin” seurakunnan keinoin), vaan työntekijöiden (vapaaehtoisten) täytyisi tulla sinne nuorison tasolle ensin, ilman että nuoret välttelee ja ”pelkää” tulla jutustelemaan aikuisen ihmisen kanssa.

Tuli tässä vielä yksi asia mieleeni. Eli, yleisesti vaaditaan nuorisolta että esim. yö-kahviloihin, tms. ei pääse alkoholin vaikutuksen alaisena sisään.

Siitä minulla on hieman kyseenalaistettavaa. En todellakaan vaadi että mahd. känni-ääliöt pilaisivat muiden nuorten iltaa örveltämällä paikoissa jonne nuoriso on kokoontunut viettämään päihteetöntä iltaa.

Tekisin siihen kuitenkin pienen muutoksen.
Nuorella mielestäni myös pitäisi olla mahdollisuus purkaa fiiliksiään myös alkoholin vaikutuksen alaisena, sillä niin kuin aikuiset tiedämme niin usein kuulemme aikuisilta avautumisia kun he ovat alkoholin vaikutuksen alaisena.

En tiedä, mutta luulisin että sama pätisi myös nuorisoon?

Teoriassa homma toimisi niin että Mäntsälän kunnan nuorisotoimi ja Mäntsälän seurakunta yhdistäisi voimansa tässä nuorison auttamisessa. Yhteistyöllä saataisiin parempi tulos ja näin ollen myös laajempi toimintakenttä.

Laajemmalla toiminnalla tarkoitan sitä että perjantaisin toimiva nuorison päihteetön yö-kahvila palvelisi niitä nuoria, jotka ovat tulleet tapaamaan toisia nuoria ja mahdollisesti myös vanhempia yö-kahvilan valvonnasta vastaavia aikuisia (esim. jos nuorella on ongelmia, joista ei niinkään toisten nuorten kanssa pysty puhumaan).

Seurakunnan nuorisotyöntekijät ja vapaaehtoiset taas voisivat pystyttää esimerkiksi keskustan liepeille toimintapisteen, johon saisi nuoriso tulla lämmittelemään (tee, kahvi, mehu) ja juttelemaan.

Näin ei ainakaan pääsisi minkäänlaista syrjintää nuori kokemaan, jos vaikka humalatilaa olisikin.

Hermoja vanhemmalta tuo vaatii, sillä aina on niitä ketkä heittävät koko homman huumoriksi.

Lisäksi ei sovi unohtaa sitä tärkeää asiaa, eli harrastuksia.

Seurakunta voisi olla inspiroivana tekijänä ja järjestää yhteistyössä kunnan ja urheiluseurojen kanssa erilaisia tapahtumia.

Tietysti miten järjestää kaikki on kysymys?

Lähtisin siitä että vapaaehtoisia kuitenkin tässäkin asiassa peräänkuulutetaan, niin kunnan kuin seurakunnan puolella.

Rahallisesti siitä ei ainakaan kunnalle tai seurakunnalle koituisi suuria menoja, mutta nyt heittäisin pallon myös kuntamme & seurakuntamme päättäjille että onko se nyt ihan pakko ottaa kaikesta säästöjä, vaikka mielestänne asia ei olisikaan tärkeä?

Nuorisolle asia on tärkeä ja niin myös heille ketkä tekevät aidolla ja empaattisella tavalla heidän keskuudessa työtä, olkoon se viran puolesta tai vapaaehtoisesti.

Siksi minä pidän nuorisomme tilaa erittäin tärkeänä asiana, unohtamatta tosin muitakaan ihmisiä.

Päivityksenä:

Sain tietooni kunnan nuorisotoimen ja seurakunnan välisestä yhteistyöstä. Yhteistyötä on, niinkuin vähän arvelinkin.

Terv.

Mikko A. Ratia (Joskus itsekin nuori ollut…)

Virkamiesten ja päättäjien kasvottomuudesta

Tämä asia nousi esiin jälleen kerran, kun eilen tapasin erään tuntemani vanhemman naisihmisen.

Tuli puheeksi hänen liikuntakyky, joka kärsi viime vuoden marraskuussa tapahtuneen kaatumisen johdosta niin pahoin ettei hän kerta kaikkiaan pysty enää liikkumaan pitkiä matkoja (esim. kauppakäyntejä) ilman apua.

Hän teki kunnalle palveluseteli hakemuksen, lähinnä liikkumisen takia. Vammaispalvelu kumminkin hylkäsi hakemuksen, vedoten siihen että tämä naisihminen asuu keskustassa ja tarpeen tullen voi käyttää esimerkiksi rollaattoria kulkemiseen.

Kauhistelin jo silloin vääryydellä tehtyä päätöstä. Jos ajatellaan että toinen käsi on lähestulkoon 100% toimintakyvytön, niin kuka nyt rollaattorilla kykenee liikkumaan, koska siinäkin tarvitaan kahta toimivaa kättä (varsinkin talviaikaa, kun on lunta, loskaa, tms.).

Tein silloin maaliskuussa 2010 hänen kanssaan valituksen Perusturvalautakuntaan, mutta kuten arvata saattoi, tuli valitus bumerangina takaisin ja kieltävä kanta pysyi!

Eilen, tämä ihminen sitten ilmaisi huolensa ettei kunta ole vieläkään vastannut uudempaan hakemukseen, jonka hän teki haettuaan toisen (tarkemman?) lääkärintodistuksen.

Siihen ei pysty kukaan vaikuttamaan että päätökset kestää ja tietämättä sen enempiä asiasta (lukematta hakemusta, minkä hän oli tehnyt) en pystynyt auttamaan sen enempää.

Kaikesta tästä kumminkin tulee mieleen että nykyisin kai kaikki asiat pyörii liiallisen byrokratian ja papereihin tuijottamisen ympärillä? Eikö enää ole olemassa empatiaa virkamiesten päätöksissä? Entä eikö (tässä tapauksessa) Mäntsälän kunnan vammaispalvelulla riitä ammattitaito tai rahkeet selvittää asiaa tarkemmin?

Ei se nyt olisi liikaa vaadittu, jos esim. liikuntaesteiset saisivat henkilökohtaista palvelua näissä asioissa?

Eli, Suomeksi sanottuna ei kytättäisi niitä papereita turhan mustavalkoisesti ja otettaisiin selvää mikä on todellisesti asiakkaan kunto! Luulisi meidänkin kunnalta semmoinen ihminen löytyvän, vai onko lomautukset kenties iskenyt tai koko palvelu ulkoistettu, esim. Keravalle?

Tietty siinä pitää olla tarkkana ettei väärin perustein tukia myönnetä, mutta asiakkaan ”kunnon tarkistamiseen” ei tarvitse olla ylilääkäri (joiden lausunnoista ei käy se puhdas totuus aina ilmi), vaan yksinkertaisesti virkamieskoneisto tarvitsee empatiaa nähdäkseen tilanteen itse asiakkaan silmin, eikä vain mitä papereissa lukee!

Virkistän tässä vielä virkamiesten ja päättäjien muistia. Vammaispalvelut on subjektiivinen oikeus vaikeavammaiselle ihmiselle ja niitä ei saa soveltaa!

Minäkin, allekirjoittanut olen sen tylyn kielteisen päätöksen saanut, vaikka onnettomuuden (10/1993) jälkeen minut todettiin vaikeavammaiseksi.

Silti. Ymmärrän että nuoremmalle kaverille, joka kykenee kävelemään ja pärjää (lähestulkoon 100%) omillaan hylkypäätös on selvä.

Mutta ajatelkaa niitä liikuntaesteisiä ihmisiä ketkä tarvitsevat apua esim. päivittäin? Ei ihme että Suomessa on niin paljon masentuneita…

Lopuksi vielä virkamiehille ehdotus. Kannattaisi varmaan teidänkin kokeilla kuinka elämä sujuu esim. yksikätisenä ihmisenä ilman mitään apuja…

Mikko A. Ratia

Alueellinen Vaikuttaja Koulutus

Invalidiliiton Alueellinen Vaikuttaja koulutuksen viimeinen kurssi pidettiin Nokian Edenissä viikonloppuna (23-24.1.2010).

Nyt olisi tarkoitus aloittaa ensin oman yhdistyksemme kanssa toimiminen, eli toisin sanoen saada hieman enemmän omaa yhdistystä aktiivisemmaksi.

Alueellinen vaikuttaja jo sen kertoo, että kyseessä on toimintaa yli kuntarajojen.
Elikkä, jos lukijalla on jotakin epäkohtia tiedossa (vammaisten, liikuntaesteisten osalla), niin minuun esimerkiksi voi ottaa yhteyttä, mutta pääasiallisesti kannattaa käyttää omaa yhdistystä, jos siihen on mahdollisuus asian eteenpäin viemisessä (toisaalta, jotkut yhdistykset ovat pieniä ja ei niin aktiivisia)

Tästä sen pitäisi lähteä toimimaan täydellä teholla, tosin oma elämäntilanne pidetään mielessä, sillä tämä kaikki toiminta perustuu omatahtoisuuteen ja vapaaehtoisuuteen.

Rohkeasti kumminkin kannattaa tuoda asiat esiin, sillä kunnasta et ehkä saa sitä tietoa mikä sinulle kuuluisi antaa (esim. oikeuksien suhteen)

Terveisin

Uudenmaanpiirin Vaikuttaja
Mikko A. Ratia