sunnuntai 9. lokakuuta 2011

In Memorium 9.10.1993



9.10.11 on jo sinänsä erikoinen päivämäärällisesti että siitä kai jonkun hörhöproffan pitäisi kirjoittaa joku uusi maailmanlopun ennustus.

Se kumminkin on enemmän kuin päivämäärä. Silloin mm. on rakkaan vaimoni siskon syntymäpäivä, joita tulimme juhlistamasta äskettäin.

Minulle henkilökohtaisesti tuo päivämäärä on jotakin muuta. Se aikoinaan, tarkalleenottaen 18-vuotta sitten toi elämääni pysyvän muutoksen.

Minulla on ollut tarkoituksena kirjoittaa aikaisemmin vuosipäivän ”kunniaksi” tekstiä siitä mitä olen tuntenut ja mitä varsinaisesti tuo vammautumiseni minulle teki - Niin fyysisesti kuin henkisesti.

Olen kumminkin aina tähän päivään asti onnistunut lykkäämään tarinaani, sillä en ole tahtonut tuoda itseäni esille, koska ainahan on se vaara että ihmiset alkavat pitää minua narsistina, kun kerron oman tarinani.

Kumminkin, täytyy tuottaa pettymys heille jotka näin ajattelee, sillä ainoastaan todella hyvin minut tuntevat ihmiset tietää totuuden ettei kyseessä ole suinkaan ”minäminäminä” asenne, vaan solidaarinen ja suurisydäminen ihminen - Jokaisessa ihmisessä asuu pieni ”minä itse”

Olen myös huomannut että jotkut tahot pitää minua jonkinasteisena kehitysvammaisena, mutta älkää pelätkö - Järkeni leikkaa paremmin kuin tuollaisen paskansuoltajien ;)

Joten, mennään asiaan. Tässä tulee tarinani:

Lokakuun 9. vuonna 1993 starttaa tarinani jonka yritän kertoa mahdollisimman tiiviisti. Mutta kun on paljon tapahtunut, niin joutuu jättämään joitakin asioita pois, jotta tekstistä tulisi nk. nautinnollisempi luettava.

Silloin olin jo uuden alun edessä.

Olin 16-vuotias. Peruskoulua kävin vielä, kun olin hölmöillyt yhdeksännen luokan ja jäänyt luokalleni, syystä etten jaksanut eräiden opettajien kanssa tehdä yhteistyötä.
Lisäksi silloin kun olin juuri aloittanut kesäloman jälkeen toistamiseen yhdeksännen luokan, niin harmikseni samat ongelmat häämöttivät uusintakierroksellakin.

Eli, opettajien auktoriteetti oli minulle aivan liikaa, enkä nuoruuden uhmassa tajunnut mikä olisi minulle parhaaksi.

Lisäksi vaikutti kaveripiirini tuohon koulusta piittaamattomuuteeni, mutta en kutsu sitä syyksi, koska itse oman hautani kaivoin silloin ja kaivan edelleen.

Kornia ehkä nyt on sanoa, mutta olin silloin todella itserakas ihminen, enkä juurikaan välittänyt muista ihmisistä ja tein uskomattoman paskoja juttuja kavereilleni ja petin heidän luottamuksen.

Mutta, olin päättänyt kääntää kelkkani ja otin näin eropaperit yläasteelta ja suunnitelmissa oli lukea peruskoulu loppuun iltakoulussa.

Sitä päivää ei kuitenkaan milloinkaan tullut.

Tuona lauantai iltana 9.10.1993 tapahtuneen auto-onnettomuuden johdosta meinasi ensin koko elämänliekki sammua, mutta tehokkaan pelastushenkilökunnan, lääkärien ja hoitajien takia olen nyt tässä koneellani kirjoittamassa muistelmia 18-vuoden takaa.

Olimme silloisen kaverini Mikon & hänen tyttöystävänsä Tiinan kanssa viettämässä lauantaita alkoholilla höystettynä, jota Tiina oli käynyt meille hakemassa aikaisemmin olutta Mikon äidin autolla (Tiina oli jo täysi ikäinen ja korttikin löytyi).

Mikolla oli paha taipumus ottaa äitinsä auto ”lainaan” viikonloppuisin, silloin kun Mikon vanhemmat nukkuivat. Olimme siis käyneet ajelemassa aikaisemminkin, mutta ikinä ennen en muista että Mikko (joka kuskina toimi) olisi ollut liian juopunut.

Lähdimme jotakin aikaa illasta Mikon äidin autolla liikenteeseen taas. En muista kuinka kännissä kukakin oli, mutta alkoholilla oli suuri osuus asiaan.

Mikko siis toimi kuljettana, Tiina pelkääjän paikalla ja minä takapenkillä. Mikon perheellä oli silloin koira jota Mikon äiti kuljetti takapenkillä ja takapenkillä oli levitettynä viltti, jolla koira makasi karvoittamatta penkkiä (koko takapenkki oli siis viltin peitossa ja turvavöitä oli mahdoton saada kiinni repimättä vilttiä).

En muista minne matkamme kulki, mutta jossakin vaiheessa Mikko oli suunnannut Sälinkäälle menevälle tielle, jossa siis kohtalokas ulosajo tapahtui.

Olen kuullut että syy ulosajoon olisi ollut liukas tie, suuri ajonopeus ja ajovirhe mistä Mikon äidin Opel Corsa henkilöauto suistui ojan puolelle ja tökäten kiveen, tms. ja auton matka oli päättänyt, mutta minä olin lentänyt takapenkiltä tuulilasin läpi maahan.

En ole tietentahtoen ottanut selvää asiasta sen tarkemmin, koska olen näiden 18-vuoden aikana elänyt ottamatta yhteyttä enää Mikkoon (ihan perheeni takia) ja sen koommin kysellyt. Nämä ovat siis epävirallista faktaa.

Seuraavat muistikuvat tulevat Töölön sairaalasta, kun herään koomasta jota kesti n. 1,5 viikkoa.

Ihmiset eivät ehkä pysty kuvittelemaan miltä tuntuu herätä ja katsoa maailmaa yhden silmän varassa, sairaalan lamppujen loisteessa. Tuntea kuinka oikea puoli ei reagoi aivojen käskyyn ”liikkukaa!” ja lopulta huutaa ”Apua!” jota kukaan ei ymmärrä.

Ensimmäinen todellinen ajatus mikä tuli mieleeni että onhan perheelläni kaikki hyvin? Mitä heille on käynyt? En saanut kuitenkaan kysyttyä mitä oli tapahtunut, sillä puheeni oli kutakuinkin ääntä ilman sanoja.

Lääkärien mukaan olin saanut päähän kohdistuneen kovan iskun seurauksena aivoruhjevamman ja sen takia oli oikea puoleni kropasta epäkunnossa. Raajani ei liikkunut, näköni oli todella sekaisin (oikea silmä halvaantui), puhekykyni oli myös mennyt.
En nyt lääkärintodistuksesta jaksa litaniaa kerrata, mutta oikeapuolen palautuva halvaus oli kyseessä.

Muistikuvat Töölöstä on todella niukat, mutta muistan hämärästi että ihmisiä kävi luonani katsomassa vointiani.
Äitini siinä oli pääosassa, sillä hän kävi luultavasti joka päivä minua katsomassa, vaikka kotona olikin nuoremmat sisareni (Miramaria 2v & Joonas 5kk) odottelemassa.

Sain siirron kuntoutukseen, olisiko ollut marraskuuta 1993 Kiljavan sairaalaan, josta muistikuvia on sitten enempi.

Kumminkin. Nopeasti huomasin että masennus hiipi varjoista esiin. Masennus johtui lähinnä siitä että halusin vain kotiin rakkaiden ihmisten pariin.

Vaikka kuntoutuminen sujuikin hyvin ja lääkäreiltä tuli positiivista palautetta kuntoutumisesta, niin yksi asia jäi aina vaan painamaan mieltä. Koska pääsisin kotiin.

Äitini oli myös vakiovieras Killjavalla, vaikka Kiljavalle ei meinannutkaan päästä helpolla yleisiä kulkuneuvoja käyttäen (äidilläni ei ollut autoa).
Myös lukuisia muita vieraita kävi. Aina kun vieraat poistuivat, niin mieleni valtasi se masennus ja halu päästä kotiin tuttujen ihmisten & asioiden pariin.

Kiljavalla oli varsin helvettiä muutenkin, kun olin sairaalassa ainoa nuorison edustaja. Muistan että jossakin välissä samassa huoneessa oli n. 60-70 vuotias toispuolihalvaantunut vanha ukko, joka ei kyennyt puhumaan mitään ja kampesi itseään väen väkisin sängystä ja minä soitin summeria että hoitajat tulisivat ukkoparan pelastamaan.

Joulu läheni ja kuntoutus eteni hyvään malliin. En kävellyt vielä, eikä oikea käteni ollut entisensä. Puhetta tuli hiukan enempi, mutta se että ymmärsikö sitä olikin toinen asia. Kumminkin, yksi osaston hoitajista teki minulle kirjaintaulun, josta kirjaimia tikulla näytettyäni pystyin muodostamaan kitkattoman yhteyden.

Sairaalan psykologi oli kuitenkin sitä vastaan että olisin päässyt joulua viettämään kotiin, koska olin liian masentunut ja niinollen taipuvainen itsemurhaan.
Äitini kävi kuitenkin taistelun minun puolestani ja sain luvan päästä jouluksi kotiin. Tosin sairaala pesi kätensä vastuusta, eli äitini otti vastuun minusta.

Aatonaattona pääsin kotia. Se oli paras joululahjani sinä vuonna. Ei epäilystäkään.

Tammikuussa 1994 oli nk. loppukokous, jossa päätettiin siitä miten minun kuntoutuminen tulee edetä.
Parasta kokouksessa oli minun esiintulo, sillä pyörätuolissa lähtenyt ja psykologin mukaan itsemurha-altis henkilö saapuikin omin jaloin kävellen, tuttu virne kasvoillaan. Oli siinä psykologin ilmeessä näkemistä, koska hän oli ollut henkeen ja vereen kotiutusta vastaan.

Kuntoutuksesta sovittiin että homma jatkuu Mäntsälässä niiltä osin mitä Mäntsälän kunta pystyi tarjoamaan ja Helsingissä jatkuisi neuropsykologin ja puheterapeutin kuntoutus.

Vuosi 1994 oli siis suuri muutoksen vuosi.

Vakuutusyhtiöltäkin tuli jossakin välissä lopulliset korvaukset, jotka menivät lähestulkoon velkaan jota äitini oli ottanut, jotta saisi sairaalamaksuni maksettua.

Ensinnäkin tahdoin pyytää ystäviltäni / kavereiltani anteeksi, jos olin heitä kohtaan mulkku ollut ja tänäpäivänä he ovat edelleen hyviä ystäviä / kavereita minulle.

Peruskouluni oli siis jäänyt kesken, jonka kävin loppuun Invalidiliiton Järvenpään Koulutuskeskuksessa (INVA). Kyseessä oli AKVA (Ammatilliseen koulutukseen valmentava) kurssi jonka käytyäni olin suorittanut peruskoulun loppuun.

Aikeet oli jatkaa INVA:lla haaveissa olleeseen merkonomin koulutukseen, mutta rajun aivoruhjeen jälkeen oli väsymys kova ja vaikka koulumatkat eivät olleet kovinkaan pitkiä (n. 30km), niin väsyin silti helposti.

INVA:lla oli mahdollisuus kyllä asuntolassa asua, mutten pitänyt itse sitä miellyttävänä vaihtoehtona, vaikka kuntouksessa vaalittiin juuri sitä itsenäisyyttä.

Pidin siis välivuoden opinnoissa ja se välivuosi koitui kohtaloksi. Välivuosi ei jäänyt yhteen lukukauteen vaan olisikohan ollut niinkin kauan kuin 4 vuotta olin ”huilimassa”. Syitä tähän on helppo hakea, varsinkin vakuutusyhtiön puolelta jonka kanssa olemme saaneet tapella aina tähän päivään asti.

Kotiinpääsyni jälkeen tammikuusta 1994 jatkunut kuntoutus kyllä fysioterapian osalta jatkui viikottain. Fysioterapiaan ei ollut kuin n. 100 metriä matkaa, mutta neuropsykologin ja puheterapeutin käynnit (kerran viikossa ja 3 tuntia yhteensä) Helsingissä alkoi tuntua todella raskailta ja loppupeleissä jouduin lopettamaan käynnit väsymyksen takia.

En toki jäänyt ilman neuropsykologista ja puheterapiaa, kun olen ollut 3 kertaa Käpylän kuntoutuskeskuksessa 4 viikon kuntoutusjaksolla.

Tunsin kyllä itse tarvitsevani edellämainittuja ihmisiä kuntoutumiseen, mutta minkäs teet pienenä ihmisenä suuren vakuutusyhtiön rinnalla? Olisihan se onnistunut järjestää kuntoutus kotikunnassani, mutta kun vakuutusyhtiö oli todella nihkeä minuun liittyvissä kuntoutus asioissa.

Syy tähän on selkeä.

En muista mitään kertoa tuon 9.10.1993 illan tapahtumista että miten asia meni ja niin vakuutusyhtiö torppasi heti nollatoleranssin korvauksissa minun suhteen, koska olin itse mennyt humalaisen ja alaikäisen kyytiin.

Asianajajani kuitenkin periksiantamattomalla asenteella sai lopulta sovittua vakuutusyhtiö Sammon (nykyisin IF..) oikeudessa että yhtiö maksaa minun ansionmenetyskorvauksen 50% omavastuun mukaan (minut lykättiin heti työkyvyttömyyseläkkeelle ja ansionmenetyksen määräytyivät tulevaisuuden suunnitelmieni mukaisesti), mutta kuntoutukseen yhtiö antaisi 100% korvauksen. Kun taas kertakorvauksesta oli 50% omavastuu.

Muistan että kävimme useat muistelmat asianajajani kanssa, mutta mitään konkreettista muistikuvaa ei tullut kuitenkaan mieleeni, jotta asialle olisi tullut positiivinen käänne.

Hyvän diilin siis sai asianajajani aikaan, mutta vakuutusyhtiön toiminta on ollut todella nihkeää noin 10 vuotta, eikä kuntoutuksen täysimääräistä korvausta ole noudatettu.

Välivuodet siis meinasi käydä kohtaloksi.
Olimme muuttaneet perheeni kanssa keskustasta syrjemmälle Jurvalan asuinalueelle. Matkani keskustaan piteni niin paljon että jaksoin kulkea ensimmäiset puoli vuotta omatoimisesti, mutta usean kaatumisen jälkeen talvella aloin käyttämään kulkemiseen taksia.

Omasta lompakosta kyytini maksoin, eikä edes tullut mieleeni että voisin hakea apua mistään.

Lopulta kävi liian kalliiksi kulkea taksilla, kun olin kumminkin erittäin sosiaalinen ihminen ja tahdoin viettää myös muualla aikaa kuin kotona nyhjäten.

Muutin 16.5.98 vuokralle keskustaan lähemmäs palveluja.

Se oli lähinnä virhe, vaikka kyllähän 21-vuotiaana moni muuttaa omaan asuntoon.

Virheenä sitä voidaan pitää sen takia etten itse tajunnut että tukea tulisin tarvitsemaan enemmän, kun asuin omillani.
Tietysti äitini oli suuri apu, esimerkiksi mitä tuli siivoamiseen, tms. hoitamiseen.

Mutta eipä se riittänyt.

Keskenjääneet kuntoutukset lähinnä neuropsykologisella puolella alkoi kummitella mielessäni ja masennuin. Viina vanhin lääkkehistä tuli vahvana kuvioihin ja menetin elämäni hallinnan.

Kaikki, siis ihan kaikki oli yhdentekevää ja 1.3.1999 muutin takaisin kotiin saatuani ensin häädön vuokrarästien perusteella.

Eikä siinä kaikki. Muitakin velkojia oli, tosin ei yhtään torpedoa, vaan ihan laillistettuja perintätoimistoja karhusi saataviaan.

Aloin ajattelemaan jo silloin kun asuin omillani että pakko on tehdä jotakin asialle, sillä en selviäisi veloistani ikinä, kun ei tulonikaan ollut kovinkaan huimat.

Itsemurhakaan ei ollut kovin kaukana, sillä muistan joskus viinakiroissani ollut valmis lähtemään lopullisesti.

Otin kumminkin itsemurhaa edeltävän oljenkorren käyttöön ja otin yhteyttä Järvenpään INVA:an kysyäkseni miten jatkokoulutus olisi mahdollista.

Silloin lähinnä ajattelin että ammatin hankittuani saisin duunia ja palkasta maksettua velkani pois.

Se oli lähinnä onni että otin yhteyttä, sillä pääsin kuin pääsinkin INVA:lle opiskelemaan SOPIVA (Oppisopimukseen valmentava) kurssille.

Kuitenkin. Raskaaksi kävi opiskelu, kun velat kummittelivat jatkuvasti takaraivossa (En ollut puhunut kenenkään kanssa muista veloista kuin vuokrista, jotka olin hoitanut). Vastuuopettajani sai kumminkin puristettua minusta tiedon todellista tilanteesta ja Kimmo alkoi selvittämään asiaa.

Selvittelyä sitten riittikin ja lopulta Kimmo sai minut velkasaneeraukseen. Opiskelu jäi ihan väliin ja kaikki voimavarat keskittyi nyt uuteen tilanteeseen.

Kimmo kehotti minua ottamaan nyt rennommin, eli opiskelu siirtyisi hamaan tulevaisuuteen.

Muutimme Jurvalasta takaisin keskustaan heinäkuussa 1999 ja taas oli uusi alku käsillä.

Aloin todellakin ajattelemaan nyt tulevaisuuttani. Olin 23-vuotias ja vielä olisi elämää jäljellä. Sosiaalinen elämä jatkui, mutta muuten päivät kului toimettomana joko internetissä surffaten tai kylillä hengaten. Illat meni yllättävästi ravintolassa, mutta sillä erotuksella että en juonut enää humalahakuisesti vaan lähinnä kahvia paikallisessa ravintolassa jutellen kavereiden ja baarimikko ystäväni kanssa.

Elämä oli aika kunnossa osaltani. Velkoja vielä maksaisin jonkun aikaa, mutta ne tulisi maksettua. Se oli pääasia.

Kevättalvella 2001 tapasin nykyisen vaimoni.
Aloimme seurustelemaan ja nopeaan tahtiin etenimme ja muutimme 4.7.2001 Tuusulan puolelle, Kellokosken kylään, missä Paula oli sairaalalla duunissa.

Uusi alku oli käsillä siis nyt oikein vakaalla pohjalla.
Kellokoskella asuessamme kiinnostuin yhä enempi yhteiskuntamme asioista ja niiden parissa meni aika, kunnes eräänä auringoisena päivänä Paula ilmoitti että oli raskaana.

Saga Pauliina Ratia syntyi 23.7.2004 ja Paulan äitiysloman jälkeen jäin kahdestaan Sagan kanssa kotosalla (Sagaa hoiti myös hänen mummit ja perheenjäsenet, jottei minulle kävisi liian rankaksi lastenhoito).

Asustelimme Kellokoskella aina toukokuuhun 2007 saakka, kunnes ostimme Mäntsälästä paritalon puolikkaan ja asetuimme takaisin kotikuntaamme.

Tällä hetkellä on tilanne se että Saga käy koulua ensimmäisellä luokalla, kun taas minun päivät täyttää omat harrastukset ja järjestötoiminta.

Haaveet saada oikea ammatillinen koulutus on nyt pahasti jäissä, sillä pari vuotta sitten sain ajatuksen ja hakeutua kouluun ja kävin psykologin testeissä. Testitulosten mukaan olisin valmis opiskelemaan, mutta kun vakuutusyhtiöltä hain maksusitoomusta jatkokoulutuksen korvaamiseen, tuli yhtiöltä kielteinen päätös vedoten sen hetkiseen työtilanteeseen suomen maassa.

Vakuutusyhtiö IF... on tehnyt täysin vastoin oikeuden päätöstä minun tilanteessani useita kertoja. Entinen vakuutusyhtiön lääkäri minua kehoitti tekemään valituksen kaikista kielteisistä päätöksistä koskien esim. apuvälineitä, koulutusta, tms.

Tulevaisuudessa teen kyllä sen että nostan asian pöydälle, ilman että se lakaistaan alas ennenkuin olen täysin tyytyväinen. Nyt on elämä pyörinyt niin paljon perheeni ympärillä (tyttäreni), etten ole missään välissä saanut otettua härkää sarvista.

Kaikki nämä 18-vuotta on eletty rajoitteista elämää ja se jatkuukin hautaan asti. Oikea korva on soinut onnettomuudesta lähtien, eli nk. tinnitys on jatkuvaa laatua. Oikean silmän halvaus on erittäin kiusallinen hahmotuksen ja tasapainoni kannalta. Oikea käsi on hyvänä apukätenä, mutta kitaran soitosta ei tule mitään olemattoman sormien hienomotoriikan takia (mursin oikean kyynärpään 9.1.99 ja silloin en käynyt vakituisessa fysioterapiassa ja se edistyminen jota oli sitä ennen tapahtunut hävisi kuin tuhka tuuleen). Oikea jalka väsyy nykyisin alle kilometrin matkalla ja tuloksena halvauksenomaiset krampit. Lisäksi kaikki kivut, mitä edelleen ilmeentyy (mm. päänsärky ja uutena vaivana selkäsäryt)

Mutta... mitä oikeastaan haluan tällä sanoa?

Nykyisin saa lukea liiankin usein lehdestä nuorten kuolonkolareista. Ehkä minulla oli takapenkillä silloin seurana jonkinmoinen suojelusenkeli, ettei minulle soinut kirkonkellot ja tänä päivänä rakkaat ihmiset veisivät haudalleni kukkia?

Kuka tietää, mutta se on varmaa että sisulla ja rakkaudella elämään voitin vaikeudet.

Olen äärettömän huolissani nykynuorison tilanteesta. Toimin vapaaehtoisena nuorisotyössä ja olen valitettavasti todennut ettei tilanne ole todellakaan hyvä.

Olin silloin 18-vuotta sitten nuori ja kuolematon. Nykyään vanha ja vammainen. Haluatko kokea saman? Jos et, niin lue tarinani tunteella uudemman kerran.

Toivon että tarinastani olisi jollekin hyötyä. Auttamaan tekemään valintoja ja kohtamaan ne ongelmat mitä voi seurata, kuten minulle kävi.

Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia ketkä ovat olleet tukenani tämän 18-vuoden aikana. Erityiset kiitokset kumminkin menee rakkaalle äidilleni ja koko perheelleni.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

6 kommenttia:

  1. Tunteellista tekstiä, toivottavasti mahdollisimman monet ottavat opikseen!

    VastaaPoista
  2. Komppaan kanssa edellistä, toivottavasti mahdollisimman moni ottaa opikseen...rankkaa on varmasti ollut! huh :(/

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentista.
    Kuten kerroin, niin olen onnellinen kumminkin että elän ja onnistunut kääntämään tuon epätoivon ja muutoksen voimavaraksi :)

    VastaaPoista
  4. Hyvä tarina ja varmasti totta joka sana. Pojallamme Jussilla on varmasti samoja asioita läpikäytävänä tulevaisuudessaan. Voinen vain aavistella, millaista on herätä koomasta ja kun tajuaa, että juurikaan mikään ei ole ennallaan niinkuin ennen vakavaa onnettomuutta. Jussikin kävi todella lähellä kuoleman portteja muinoin elokuussa 2011, mutta jostain tuli tahtotilaa jatkaa täällä keskuudessamme elämää. Ihmeitäkin välillä näyttää tapahtuvan, josta Jussin isänä olen kiitollinen syvästi. Kiitollinen saa myös olla ensiapua antaneille ihmisille, jotka mahdollistivat pojan henkiinjäämisen tuolloin onnettomuuspäivänä.

    Juttuasi lukiessani tuli monta 1 1/2 vuoden takaista asiaa mieleeni, varsinkin kuvaillessasi Töölön sairaala aikaasi. Uskon, että Jussi on käynyt näitä tekstissäsi mainitsemiasi asioita runsain määrin läpi myös, sillä vammat ovat kovin yhteneviä omiesi kanssa.

    Toivon kaikkea hyvää tulevalle taipaleellesi ja voimia taisteluun vakuutusyhtiön kanssa.

    Onni onnettomuudessamme on ollut se, että vakuutusyhtiö on meille korvannut aivan kaiken ilman taistelua. Liikennevakuutus on tässä meidän tapauksessa ollut erittäin kattava ja joustava.

    Terveisin,

    Jussin isä Jyrki

    VastaaPoista
  5. Kiitos Jyrki kommentistasi. Jussin kanssa nyt ollaan tutuiksi tultu facebookin avustuksella ja pakko sanoa että hieno nuori mies Jussi on

    VastaaPoista