Erään koulukisatun tarina

Nyt kun tämä kiusaamis asia on nostettu todella pöydälle ja varsinkin siihen puuttuminen, on myös minun aika avata sanainen arkkuni omasta kokemuksestani mitä kiusattuna olemiseen tulee.

Ala-asteen puolivälistä aina tämänpäivän aikuisikään olen kokenut kiusaamista. Aikuisena tosin kiusaaminen on vaihtunut enemmän syrjinnäksi, mutta se sulautuu samaan kastiin.

Koulutieni aloittaessa olin liikaa ajatteleva ja hyvin pelokas pikkupoika ja minua kammotti koulun aloittaminen.

Onneksi koulu, jossa opintoni aloitin oli pieni kyläkoulu jossa oppilaita oli yhteensä koko koulussa miltein vähemmän, kuin nykyään yksittäisissä luokissa.

Kaikki tunsi kaikki ja samalla kylällä kun asuttiin, niin luonnollisesti kavereita oltiin keskenämme ikään katsomatta.

80-luvun puolivälissä jouduimme muuttamaan äitini ja vanhemman siskoni kanssa keskustaan vanhempieni avioeron takia.

Pienestä kyläkoulusta suurempaan keskustan kouluun ei ollut mutkaton.

Koko koulussa ei silloin ollut nk. avioerolapsia, vaan oppilaat lähinnä olivat ”paremmalta asuinalueelta” muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksi näistä poikkeuksista oli se suurin syy, miksi pelkäsin.

Oli kiristämistä, oli naljailua vanhempieni avioerosta, oli jopa väkivaltaa, tms. Minua pidettiin yksinkertaisesti luuserina. Syrjimiseen osallistui muutkin kuin tämä yksi tietty poika, sillä minua halveksuttiin mm. avioero statuksella, asuinpaikan suhteen ja milloin mistä syystä

Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudellani sain kumminkin taisteltua paikkani tasavertaiseksi kaveriksi muiden silmissä (ainakin niin luulin).

Asiat siis alkoivat olla mallillaan, kun vielä pahimman kiusaajan toimet otettiin syynniin koulun ja kiusaajan vanhempien ja äitini kesken.

Ala-aste lopulta sujui lähes ongelmitta läpi. Kiusaaminen/syrjiminen oli jättänyt kumminkin pienen muistutuksen alitajuntaan.

Siirtyminen ylä-asteelle sujui melko ongelmitta. Tosin toisesta keskustan koulusta tulleet ”kovemmat jätkät” meinasi olla ongelmaksi. Olin kumminkin kesän aikana saanut ”paksuutta nahkaan” joten kaikki kiusaaminen/syrjintä ei tuntunut enää niin pahalta.

Oikeastaan kasvoin vähän liiankin itsekeskeiseksi nuoreksi kolliksi ja taisin olla loppupeleissä aika lähellä sitä kovista, joka ei juuri välittänyt.

Kiusaamisesta/syrjinnästä kuitenkin olin päässyt lähestulkoon eroon.

Kohtalokas ilta 9.10.1993 oli kumminkin viedä minulta vain 16v vanhana hengen.

Vammauduin pysyvästi auto-onnettomuudessa ja taas oli uusi alku edessä.

Voi sitä jutun määrää mitä silloin pienessä kylässä liikkui! Kohtalostani oli jo levinnyt juttua jos jonkinlaista. Olin joko kuollut, aivokuollut vihannes tai mistään mitään tietämätön idiootti, kerta aivoruhjevamman olin onnettomuudessa saanut.

Sairaalasta kotiin päästyäni oli ihmisillä kenen kanssa olin tekemisissä varmasti ajatuksena ettei tuo Ratian poika tuosta enää tolpillensa palaa. Vammainen kun miellettiin silloin vielä automaattisesti tyhmäksi... vielä kun päävamman olin saanut ja jouduin opettelemaan aakkosten ääntämisen uudestaan (eli puhekykyni katosi onnettomuuden myötä).

En kumminkaan silloinkaan antanut periksi, vaan puskin itseni katseista ja supinoista huolimatta ”normaalien” ihmisten pariin.

Nyt on nyt ja onnettomuudesta tulee tänä vuonna 21 vuotta täyteen. Se on pitkä aika ja sen aikana on tapahtunut paljon.

Edelleen taistelu omasta paikasta jatkuu ja täytyy nyt tunnustaa että ajatus kuolemasta silloin 1993 ei ole tuntunut yhtään pöllömmältä ajatukselta, kun näkee, kokee, kuulee ja lukee nykymaailman menoa.

Kiusaaminen on tänä päivänä muuttanut ehkä muotoaan enempi syrjinnän puoleen.

Roolini isänä, vapaaehtoistyöntekujänä ja tyttäreni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana on avannut silmiäni enemmän nykypäivään.

Edelleen ajatellen paljon. Niinkin paljon joskus että yöni menevät pohtien jotakin asiaa. Kiusaaminen/syrjiminen, jota tyttäreni on kokenut koulussa nostaa ajatustason maximiin. Keskusteluja asiasta on käyty ja neuvo miten kohdata kiusaaminen/syrjintä on tänä päivänä tuottanut tulosta.

Kehotan näin jokaista vanhempaa keskustelemaan lastensa kanssa, ennen kuin viette asian eteenpäin koululle, tms.

Lapsi on herkkä ja lapsi aistii asiat paljon suuremmalla tunneryöpyllä kuin me vanhemmat. Silloin jos lapsella on paha olo, niin täytyy asia selvittää perinpohjin, ettei "harhalaukauksia "satu.

Olen huomannut että usein vanhemmat uskovat sokeana oman lapsensa tarinaan, eikä suostu täten uskomaan että asia voisi olla toisin?

Kaikkeen löytyy ratkaisu, niin kuin minunkin tapaukseen aikoinaan, kun kasasimme jutun osapuolet ja selvitimme asian. Niin täytyisi tänä päivänäkin tehdä, eikä tuijottaa omaa napaansa aina.

Mitä tulee ulkopuoliseen puuttumiseen kiusaamistapauksissa?

Ihmiset eivät uskalla tai viitsi puuttua tarpeeksi hanakasti, jos heidän silmiinsä osuu selkeää kiusaamista. Helpompi on kävellä ohi ja tuumata ajatuksissaan että koulu ja vanhemmat hoitavat tuonkin jutun. Ei kuulu siis minulle.

Moni lapsi vaan jättää asiasta kertomatta kodissa tai koulussa. Se on jo vakavampi juttu, jos lapsi ei puhu asiasta mitään, eikä vanhemmat tai koulun henkilökuntakaan aisti jonkun asian olevan huonosti.

Pahimmassa tapauksessa välinpitämättömyydellä saadaan varmasti pilattua yhden ihmisen lapsuus tai nuoruus... tai koko elämä.

Tunnustan etten minäkään heti miten riennä pelastamaan kiusattua ja pitämään kiusaajille saarnaa, jos kohtaan tapahtuman esim. helsingin kaduilla. Siitä voi saada itse turpaansa, riippuu ihan kiusaajien kieroutumisesta tai kiusaajien äkäisistä vanhemmista ”Mitä perkelettä sä meet puuttumaan kun meidän Tauno pöllii Keijon kännykän ja lähettelee sillä kaikenmaailman rivouksia naapurin Kaisa-tädille!”

Siksi tarvitsemme yhteistyötä yhteisen hyvän eteen tässäkin asiassa.

Koulun ja kodin yhteistyötä on entuudestaan lisättävä ja keskusteltava asioista, eikä mennä heti siihen viimeiseen oljenkorteen.

Kotoa se kasvatus lähtee, mutta valitettavasti ”kiltti Veikkokin” pystyy osallistumaan todella raukkamaiseen toimintaan, kun ryhmä apinoita taputtaa käsiään ”anna mennä Veikko!”

Siinä ei paljoa kotikasvatus auta, jos vaihtoehtona on ”kiusaa tai tule rääkätyksi”

Mutta, ajatus siitä että voisit kenties auttaa kiusattua puuttumalla tilanteeseen tai saada kiusaajan avaamaan silmänsä sille miltä ITSESTÄ tuntuisi olla samassa tilanteessa?

Olisiko se liikaa vaadittu? Luoda uskoa kiusatulle että kyllä täällä välitetään ja nostaa kiusatun itsetuntoa.

Tiedän sen ettei monella aikuisella ole kovin hääppöistä elämää itselläkään. Mutta ajattele sitä ettei tämä maailmanmeno tästä parane jos lapset/nuoret voivat pahoin?

”Lapsissa on tulevaisuutemme” ei liene ollenkaan huono slogan tähän paikkaan, mutta eivät he ihan itsenäisesti tulevaisuutta rakenna.

Tarkoitukseni on tällä tarinalla kertoa että kaikesta voi selvitä, kunhan vaan jaksaa uskoa itseensä. Kuten olen jo muutamassa haastettelussa kertonut ”onhan se päivä vielä huomennakin”

Kiitos

Mikko A. Ratia

Puhutaan elämästä?

Pää on täynnä ajatuksia. Kynästä vaan on terä katkennut, joten se on aika mahdonton yhtälö kirjoittaa. Koitetaan silti.

Sateinen ja kylmä kesäkuu on harmittanut. Tosin, ei se oikeastaan yllättänyt viime talvea muistellen. Onneksi etelässä sentään lumitöiltä on vältytty, joten jotakin hyvää siis tässäkin on.

En nyt tapani mukaan aloittanut kirjoittamaan säästä tai kesästä. Säästä ja muista luonnonilmiöistä voi sitten keskustella vaikkapa paikallisessa kahvilassa (jos vaan onni suo ja paikalla sattuu olemaan sosiaalista sakkia)

”Suomalainen ei puhu” on kyllä erittäin osuvasti sanottu. Eihän suomalainen ihminen voi avata sanaista arkkuaan kovin helpolla ja yleensä avautuminen menee kuuroille korville lähikapakan Kari Tapion ”Olen Suomalainen” soidessa.

Varmasti joku tästä närkästyy ajatellen ”kyllähän minä jaan facessa ja twitterissä uutislinkkejä ja manaan uutisissa esiintyvät henkilöt syvälle helvettiin”

Niin tai näin. Se on hyvä että niistäkin asioista keskustellaan, mutta kovin puuduttavaa se on lukea samankaltaisia uutisia päivästä toiseen, vieläpä jos uutinen on jaossa enemmissä määrin.

Luulisi jo kansan tietävän miten heitä kusetetaan ja miten ”joku Hakkarainen on ryypännyt tilin taas tyhjäksi” tai miten ”Vapaavuoren menneisyys varjostaa”

Tietysti en voi olla varma asiasta että tietääkö kansa? Moni on niin helvetin vannoutunut oman puolueen kannattaja, ettei vaan missään nimessä huomaa sitä miten hän toiminnallaan ajaa silmät kiinni mopolla metsään.

Se on vaan erittäin huolestuttavaa miten ihmiset kulkee kuin lampaat johtajansa perässä näkemättä ja kuulematta ollenkaan asian kokonaisuutta. Oma totuus on paras ja ainoa totuus.

Palataan puhumiseen. Puhumiseen elämästä.

Itse allekirjoittanut kävi kesäkuun alussa puhumassa elämästä ensimmäistä kertaa kameralle.

Pitkään olin jo harkinnut asiaa tuoda tarinani esiin, mutta aina se oli jäänyt toissijaiseksi muiden elämän kiireiden takia.

Eräs ystäväni musiikkipiireistä ehdotti että tekisin videopäiväkirjan, jossa kertoisin lyhyt elokuvan tavoin elämästäni.

Silloin oikeastaan ajatus lähti poikimaan siitä että voisin kenties auttaa laajemassa määrin ihmisiä ketkä ovat ajautuneet ongelmatilanteeseen, eikä löydä tietä ulos. Kiitos vaan Juha tästä ideasta :)

Videoblogi olisi ihan käypä väline tuoda nk. elämänopetusta laajalle kuulijakunnalle. Monenlaista videoblogia olen nähnyt ja se vastaanotto mitä videon tekijä on saanut on joiltakin ihmisiltä (nimimerkkien takaa ofcourse) ihan kammottavaa paskaa.

Ajattelevatko ihmiset noin yksiselitteisesti. Vai onko se niin saatanan mukava trollata, kun ei ole muutakaan tekemistä?

Ihan vaan tiedoksi niille sankareille ketkä moista kusipäätouhua harrastavat, että ajatteles nyt itsekin, että samanlainen kohtalo voi olla sinullakin edessä. Elämä ei ole käsikirjoitettu, vaikka niin ehkä no-life ihmiset kuvittelevat.

Ohjelma, jossa haastatteluni tulee ulos esitetään syksyllä Ylen kanavalla sekä netissä. Ohjelma on nimeltään yksikertaisesti ”Puhutaan Elämästä” Ohjelmassa haastatellaan itsemurhan partaalle olleiden ihmisten kertomuksia selviämisestä takaisin elämään.

Katso traileri ohjelmasta täältä

Olin nuorena miehenalkuna erittäin itserakas ja minulle kävi kuinka kävi. Nyt haluan vain mahdollisesti auttaa kanssakulkijoitani.

Tee sinä sama.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia