Elämäntarinaa kerrakseen....

Meidän Perhe lehti julkaisi haastatteluni verkossa.

Juttuhan julkaistiin jo toukokuussa lehtiversiona, mutta nyt juttu tuli myös verkossa luettavaksi.

Minua haastatellut toimittaja Anne (Rikama) soitti eräänä päivänä minulle ja kertoi lukeneensa haastatteluni Suomen Mielenterveys seuran lehdestä ja kiinnostunut asiasta niin että päätti kysyä minulta josko voisin antaa haastattelun myös Meidän Perhe lehteen.

Anne kertoi että syynä kysymykseen oli yksinkertaisesti se, ettei kuulemma suomalaisia miehiä saa oikein avautumaan.

Mietin asiaa tovin, kunnes suostuin juttuun. Olin jo aikaisemmin päättänyt että haastattelut ja TV-esiintymiset oli sitten tässä. Olin aikaisemmin esiintynyt muutaman lehden haastattelussa aiheena selviäminen elämästä mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta huolimatta. Myös Mouka Filmin projektissa ”Puhutaan elämästä” olin mukana ja muutaman kerran nuo klipit on TV:ssä pyörineetkin.

Ajattelin kyllä yleisön reaktiota pitkään ennen kuin tein päätöksen. Nyt jälkeenpäin mietin ihan toisella tavalla. Mitä jos olisin jättänyt selviytymis tarinani kertomatta?

Ihmiset jotka ovat minuun ottanut yhteyttä tai kommentoinut julkaisua sosiaalisessa mediassa on muutamaa nettitrollia lukuunottamatta positiivista. Ihmiset on kertonut mm. saavansa voimia ja uskoa avautumisestani ja esimerkistäni, ettei kannata heittää kaikkea toivoa, ennen kuin on tsekannut koko käden (pokeritermejä lainatakseni).

Kun nyt tarkemmin ajattelen, niin positiivinen elämänasenteeni (okei, jokaisella on myös huonot päivänsä) on ollut se kantava voima jolla olen saanut itseni tätäkin kirjoittamaan.

Jos olisin jäänyt 1993 tapahtuneen onnettomuuden jälkeen sänkyyn itkemään ja säälimään itseäni, niin luultavasti olisin katkeroinut, valittava ihmishylkiö.

Kiitos perheelleni ja kaikille niille kavereille/tutuille ketkä on tullut vuosien aikana kohdattua.

Hyvää (ja vähälumista) kesää

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Erakon elämästä - 3. Tammikuuta 2015

Tervehdys!

Eilinen jäi ihan väliin kirjoittamisen suhteen.

Syynä ehkä suurimpana se, ettei luontoäiti antanut aihetta valoisiin ajatuksiin.

Juice Leskinen kirjoitti aikanaan lyriikan ”katsoin aurinkoon, elämässä kiinni oon” jonka on esittänyt monikin artisti vuosien aikana.

Joulukuussa ilmestyneessä Mielenterveyslehdestä löytyvän haastetteluni kätköistä löytyy myös lause ”saan elämäniloa auringosta ja toisista ihmisistä” – Joten eipä ole ihme että tämän alkuvuoden olen ollut kadoksissa elämäni kanssa.

Liittyy siihen toki muutakin.

Kliseisesti päätin viime vuoden loppupuoliskolla että tupakointi saa riittää. No, kuka nyt enää sitä hintaa maksaa nikottelematta mitä tupakasta joutuu makselemaan.

Tänään on onnistunut päivä sen suhteen, mitä entiseen röökaamiseeni tulee (n. 25 savuketta/pvä).

Mutta kuten tiedetään. Tupakoinnin lopettaminen on sellainen temppu mihin monikaan ei kykene ilman apuja. Sen minä olen kuitenkin päättänyt että kun omilla avuin tupakoinnin aloitin, niin sen myös päätän omatoimisesti.

Heräsi ajatus siitä kuinka paljon ihminen todellakin maksaa veroja mm. tupakasta, alkoholista, makeisista, tms. Eritoten asiassa kiinnosti se kuinka paljon sitä itse säästäisi, jos luopuisi edellämainituista paheista?

Tämän tapaukseen sopii loistavasti IMPALED NAZARENE orkesterin biisi ”Sadistic 666 (Under agolden shower)” ja varsinkin biisin loppuosa, jonka voikin omistaa Stubbin epäonnistuneelle äpärähallitukselle.

 

Eilen jossakin välissä iltaa eräs kaverini huikkasi minulle messengerin kautta että ”ukko oot telkussa?”. Ihmettelin tätä kysymystä noin nanosekunnin, kunnes äkkäsin että kyseessä on varmasti ”Puhutaan Elämästä” kampanjan uusintakierros (esitettiin 8.9.2014 ensimmäistä kertaa).

Itse elokuvassahan en esiinny, vaan yhdessä monesta trailerista mitkä esitettiin ennen elokuvaa.

Tämä traileri on nähtävissä jois sen olet jostakin syystä missannut.

Hyvä että moni ihminen katsoo nuo pikku klipit, jossa minäkin esiinnyn. Sillä itsemurhasta puhuminen ei ole koskaan turhaa, vaan voi avata myös silmiä. Mielenterveys lehden haastattelu, jossa kerroin enempi tuosta suicidaali vaiheesta poiki ainakin muutamien ihmisten yhteydenottoa, missä he kiitti minua. Kiitokset itsellenne että osaatte avata silmänne.

No.. palataan tästä aiheesta syvällisemmin asiaan, kun taas on henkinen voimataso sillä kantilla että jaksan ilman suurempia tunteenpurkauksia asiasta kirjoittelemaan.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa tämän kertainen avautuminen.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Loppuvuoden kuulumisia

Iltaa...

Eipä paljoa ole joutanut kirjoittelemaan ajatuksia tahi muutakaan, kun on aika juossut lujempaa kuin minä.

Siihen kumminkin tulee muutos ensi vuoden puolella.

Tämä vuosi lähenee loppua kohden ja tänään pysähdyin ajattelemaan mitä kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä?

Vapaaehtoistyön rintamalla on tullut vaikutettua aika tiiviisti lasten ja nuorten osalta.

Tähän vuoteen mahtuu myös kolme merkkipaalua jotka on nk. koko maan laajuisia vaikuttamiskohteita. Ensin kesäkuussa kävin antamaan tarinalleni itsemurhaaikeista selviämiselle kasvot. Juttu tuli Yle TV1:seltä ulos nk. trailerina elokuvalle "Näin unta elämästä".
Tänään sain Mouka Filmilta kiitoksena itse elokuvan DVD-version (en sentään Hollyweood-diiliä), joten kiitokset sinnepäin :)

Seuraava oli Suomen mielenterveysseuran yhteydenotto koskien haastattelua. He olivat kiinnostunut minusta juuri tuon itsemurha vastaisen "Puhutaan Elämästä" kampanjan takia.

Haastattelu koskisi itsemurhanaikeesta selviämistä ja mistä saan voimaa jatkaa eteenpäin kulkiessa joskus varsin kivistä tietä...

Koko homma meinasi ensin kaatua, sillä en päässyt Helsinkiin matkustamaan haastattelua ja kuvauksia varten, mutta lopulta haastattelu tehtiin puhelimitse ja kuvat kävi ottamassa valokuvaaja Helsingistä täällä kotipaikallani Mäntsälässä.

Haastattelusta ei kuulunut pitkään aikaan mitään, kunnes haastattelija soitti minulle ja pahoitteli viivästymistä ja hiljaiseloa ja kertoi että joulukuun numeroon haastattelu tulee.

Tänään eräs kaverini kertoi että lehti oli ilmestynyt jo (ainakin tilaajille) ja kukas muu kansikuvassa kuin allekirjoittanut. Odottelen omaa kopiota lehdestä vielä, kun en ole tilaajia.

Viimeinen esiintyminen tapahtui Mäntsälän Kulttuurikirjassa "Teoistaan Tunnetut osa 2" johon itse kirjailija Anneli Kankaanpää pyysi minulta haastattelua.

Kirja tulee (niin kuin ymmärtääkseni ykkösosakin?) opetuskäyttöön Mäntsälän kouluihin. Niin ainakin asian ymmärsin? Mutta todellakin suuri kiitos Annelille että pyysit minua mukaan haastateltaviin :)

Näillä eväillä on hyvä jatkaa vaikuttamista vapaaehtoistyössä.

Toivotan nyt jokaiselle perheenjäösenelle, ystävälleni, kaverille ja seuraajille mitä parasta Joulua ja ratkiriemukasta uuttavuotta!

Palataan asiaan. Se on varma :)

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Mietinnän arvoinen juttu.... PUHUTAAN ELÄMÄSTÄ

Allekirjoittanut antoi haastattelun kesäkuun alussa Ylellä esitettävään Puhutaan elämästä ohjelmaan.

Nyt on haastattelut ilmestynyt verkkoon ja TV:ssä haastattelut tullaan esittämään Maanantaina 8. syyskuuta 2014.

Tällä esiintymiselläni haluaisin vaikuttaa ihmisiin positiivisesti, ettei pelkäisi avautua vaikeista asioista. Nyt on oikea hetki avata silmät ja nähdä se karu totuus, eikä vain piilotella kulissien takana sitä mikä on liiankin monelle arkea.

Voimia syksyn synkkyyteen

Puhutaan elämästä

Kunnioituksella,

Mikko A. Ratia

Puhutaan elämästä?

Pää on täynnä ajatuksia. Kynästä vaan on terä katkennut, joten se on aika mahdonton yhtälö kirjoittaa. Koitetaan silti.

Sateinen ja kylmä kesäkuu on harmittanut. Tosin, ei se oikeastaan yllättänyt viime talvea muistellen. Onneksi etelässä sentään lumitöiltä on vältytty, joten jotakin hyvää siis tässäkin on.

En nyt tapani mukaan aloittanut kirjoittamaan säästä tai kesästä. Säästä ja muista luonnonilmiöistä voi sitten keskustella vaikkapa paikallisessa kahvilassa (jos vaan onni suo ja paikalla sattuu olemaan sosiaalista sakkia)

”Suomalainen ei puhu” on kyllä erittäin osuvasti sanottu. Eihän suomalainen ihminen voi avata sanaista arkkuaan kovin helpolla ja yleensä avautuminen menee kuuroille korville lähikapakan Kari Tapion ”Olen Suomalainen” soidessa.

Varmasti joku tästä närkästyy ajatellen ”kyllähän minä jaan facessa ja twitterissä uutislinkkejä ja manaan uutisissa esiintyvät henkilöt syvälle helvettiin”

Niin tai näin. Se on hyvä että niistäkin asioista keskustellaan, mutta kovin puuduttavaa se on lukea samankaltaisia uutisia päivästä toiseen, vieläpä jos uutinen on jaossa enemmissä määrin.

Luulisi jo kansan tietävän miten heitä kusetetaan ja miten ”joku Hakkarainen on ryypännyt tilin taas tyhjäksi” tai miten ”Vapaavuoren menneisyys varjostaa”

Tietysti en voi olla varma asiasta että tietääkö kansa? Moni on niin helvetin vannoutunut oman puolueen kannattaja, ettei vaan missään nimessä huomaa sitä miten hän toiminnallaan ajaa silmät kiinni mopolla metsään.

Se on vaan erittäin huolestuttavaa miten ihmiset kulkee kuin lampaat johtajansa perässä näkemättä ja kuulematta ollenkaan asian kokonaisuutta. Oma totuus on paras ja ainoa totuus.

Palataan puhumiseen. Puhumiseen elämästä.

Itse allekirjoittanut kävi kesäkuun alussa puhumassa elämästä ensimmäistä kertaa kameralle.

Pitkään olin jo harkinnut asiaa tuoda tarinani esiin, mutta aina se oli jäänyt toissijaiseksi muiden elämän kiireiden takia.

Eräs ystäväni musiikkipiireistä ehdotti että tekisin videopäiväkirjan, jossa kertoisin lyhyt elokuvan tavoin elämästäni.

Silloin oikeastaan ajatus lähti poikimaan siitä että voisin kenties auttaa laajemassa määrin ihmisiä ketkä ovat ajautuneet ongelmatilanteeseen, eikä löydä tietä ulos. Kiitos vaan Juha tästä ideasta :)

Videoblogi olisi ihan käypä väline tuoda nk. elämänopetusta laajalle kuulijakunnalle. Monenlaista videoblogia olen nähnyt ja se vastaanotto mitä videon tekijä on saanut on joiltakin ihmisiltä (nimimerkkien takaa ofcourse) ihan kammottavaa paskaa.

Ajattelevatko ihmiset noin yksiselitteisesti. Vai onko se niin saatanan mukava trollata, kun ei ole muutakaan tekemistä?

Ihan vaan tiedoksi niille sankareille ketkä moista kusipäätouhua harrastavat, että ajatteles nyt itsekin, että samanlainen kohtalo voi olla sinullakin edessä. Elämä ei ole käsikirjoitettu, vaikka niin ehkä no-life ihmiset kuvittelevat.

Ohjelma, jossa haastatteluni tulee ulos esitetään syksyllä Ylen kanavalla sekä netissä. Ohjelma on nimeltään yksikertaisesti ”Puhutaan Elämästä” Ohjelmassa haastatellaan itsemurhan partaalle olleiden ihmisten kertomuksia selviämisestä takaisin elämään.

Katso traileri ohjelmasta täältä

Olin nuorena miehenalkuna erittäin itserakas ja minulle kävi kuinka kävi. Nyt haluan vain mahdollisesti auttaa kanssakulkijoitani.

Tee sinä sama.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Koulukiusatusta syrjäytyneeksi erakoksi?

Tervehdys!

Aluksi piti kirjoittaa tunteista jotka nousivat pintaan Duudsonit Tuli Taloon jaksosta, jossa käsiteltiin kemiläisen Eemelin perheen ongelmia.

Nimimerkki ”Bluegamer” videoblogissaan kertoo kokemuksiaan koulukiusaamisesta.

Se viimeistään herätti minut kirjoittamaan niinkin vakavasta aiheesta kuin koulukiusaaminen / syrjintä.

Huomasin kumminkin että tekstiä syntyi omasta kokemuksesta sen verran paljon, ettei tekstiä saa runnottua mitenkään mielekkääseen muotoon joka palvelisi lukijaa, eikä puuduttaisi.

Joten tässä supistettu versio siitä, miten herkän pikkupojan taival 37-vuotiaaksi ”sosiaaliseksierakoksi” on kulkenut.

Koulun aloittaminen vuonna 1983 ei ollut mitenkään helppoa, sillä olin erittäin herkkä ja pelokas pikkupoika.

Etuna tosin oli se, että asuimme pienessä kylässä Mäntsälän kunnassa ja näin ollen aloitin ala-asteen Mattilan koulussa.

Isosiskoni oli kyllä turvana esim. koulumatkoilla ja loppupeleissä olimme koko koulu niin tiivis ja yhteinen ”perhe” ettei sopeutumisessa ollut ongelmia.

Muutoksia tuli kumminkin aika pian, kun vanhempani erosivat ja muutin äidin ja siskoni kanssa mäntsälän keskustaan.

Asuinpaikkanamme oli silloin pahamainen Mustamäki ja (vastoin lähes kaikkien muiden mustamäkeläisten kohtaloa) pääsinkin ”parempaan kouluun” Myllymäelle.

No, eipä se että paremman puolen kouluun pääsy estänyt sitä henkistä ja välillä fyysista kiusaamista mitä tuli koetuksi.

En antanut kuitenkaan periksi ja jäänyt katselemaan kuinka koulukaverit piti minua huonompana, koska avioerolapsi kerta olin.

Taistelin päivittäin, jotta pääsisin muiden veroiseksi. Vaikka osittain onnistuin, niin silti naljaiju jatkui aina siirtyessäni yläasteelle.

Yläasteella kumminkin statukseni herkästä pikkupojasta muuttui kokonaan ja vanha, ajatteleva minä lensi kuin leppäkeihäs lähimpään lepikkoon.

Tilalle astui pian kapinallinen, muista vähät välittävä itserakas paskiainen.

Koulusta en juurikaan välittänyt hevonpaskaa ja tätä kirjoittaessa olen edelleenkin ilman ammattillista koulustusta.

”Paha saa palkkansa” ja minulle tuo tilipäivä koitti 9.10.1993 kun vammauduin todella vakavasti auto-onnettomuudessa.

Korneinta onnettomuudessa oli se, että juuri vähän aikaa sitten olin päättänyt kääntää uuden lehden elämässä.

Olinkin yllättäen aivan uuden tilanteen edessä, josta ei päässyt eteenpäin kuin sopeutumalla uudestaan kaikkeen.

Jatkoin elämääni uudella statuksella. Työkyvyttömyyseläkeläisenä ja ikää oli huimat 18v

Olin tehnyt todella paskamaisia juttuja kavereilleni yläaste aikana ja niin oli myös kaverini kaikonneet.

Sain kumminkin rohkealla eleellä korjatuksi kaverisuhteeni pyytämällä anteeksi kaikkea paskaa mitä olin heille aiheuttanut.

Kävin peruskoulun loppuun Järvenpäässä Invalidiliammattioppilaitoksessa ja tarkoitukseni oli jatkaa välivuoden jälkeen opintoja.

Toisin kumminkin kävi.

Aloin vihdoin viimein ymmärtämään tilanteen missä elin. Kaikki vanha oli poissa ja tilalla elämä, josta ei selvinnyt ilman taistelua päivittäisissä asioissa.

Vaikka kotipaikkani Mäntsälä onkin erittäin tuttu paikka ja ihmiset tuntee minut hyvin positiivisessa mielessä, niin niitä ”No-Life” mulkkuja mahtui myös mukaan.

Alkoholisoiduin ja lopulta meinasin päättää päiväni, kun olin ajautunut liian syvälle.

Tällä hetkellä ei ole valittamista... tai jos rehellisiä ollaan niin on.

Yhteiskunnassa olen suoraan sanottuna hylkiö, mutta muuten aktiivinen ja aikaansaava mies, joka on mm. vammaisten, lasten ja nuorten hyväksi tehnyt vapaaehtoistyötä jo pidemmän aikaan.

Ainoastaan ydinperheeni keskuudessa minulla on arvo. Joko olen liian vaikeasti vammainen että työllistyisin ikinä tai toiselta osapuolelta olen liian terve, jotta minulla olisi oikeutta esimerkiksi taksikyyteihin, mitä olen aikanaan hakenut, mutta kunta katsoi että olen liian terve saadakseni tukea (en olisi läpi vuoden tarvinnut tukea. Ainoastaan talvella, milloin liikkuminen on hankalaa).

Olen myös huomannut että joillakin ihmisillä ketkä ei tunne minua tarpeeksi hyvin on vakavampi asennevamma minua kohtaan ja näin ollen koen paljon syrjintää, vaikka ihmiset ”tarkoittaisi vain pelkkää hyvää”

Ehkä on niin, että koulukiusaamisen jäljet seuraa minua aikuisikään asti? Vaikka koulukiusaamisesta ei ole meikäläiseen muka jäänyt arpia (oma diagnoosi), niin silti tuollaiset Eemelin kaltaiset tapaukset saavat palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan.

Sanoisin tähän loppuun vaan sen, että antakaa meidän erilaisten ihmisten elää rauhassa ja hyväksykää tosiasia, vaikka kaikki ei olisi samankaltaisia kuin sinä itse. Peiliin kannattaa siis katsoa, ennen kuin lähdet heittämään paskaa kenenkään ihmisen niskaan, ilman että ajattelisit itsesi sen ihmisen paikalle.

Vanhemmille tiedoksi että opettakaa lapsianne hyväksymään. Kyllä he ehtivät vielä itsensä katkeroittamaan aikuisena, jolloin opettaminen on turhaa. Tämän voin yleistää ihan hyvällä omatunnolla.

Ollaan ihmisiksi ja tiedoksi etten kirjoita näitä kokemuksiani mitenkään huomionhakuisesti, vaan yksinkertaisesti sen puolesta että ihmiset saisivat ajateltavaa ja toimisi vähän inhimillisemmin erilaisia ihmisiä kohtaan.

Kiitos kaikille elämääni kuuluville ihmisille tuesta näiden vuosien aikana. Erityisesti äitini ansaitsee suurimmat kiitokset mitä maa päällään kantaa, että on jaksanut tukea minua nämä 37 vuotta.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia