Tervehdys!
Aluksi piti
kirjoittaa tunteista jotka nousivat pintaan Duudsonit Tuli Taloon jaksosta,
jossa käsiteltiin kemiläisen Eemelin perheen ongelmia.
Nimimerkki ”Bluegamer”
videoblogissaan kertoo kokemuksiaan koulukiusaamisesta.
Se viimeistään herätti
minut kirjoittamaan niinkin vakavasta aiheesta kuin koulukiusaaminen /
syrjintä.
Huomasin
kumminkin että tekstiä syntyi omasta kokemuksesta sen verran paljon, ettei
tekstiä saa runnottua mitenkään mielekkääseen muotoon joka palvelisi lukijaa,
eikä puuduttaisi.
Joten tässä
supistettu versio siitä, miten herkän pikkupojan taival 37-vuotiaaksi ”sosiaaliseksierakoksi” on kulkenut.
Koulun
aloittaminen vuonna 1983 ei ollut mitenkään helppoa, sillä olin erittäin herkkä
ja pelokas pikkupoika.
Etuna tosin oli
se, että asuimme pienessä kylässä Mäntsälän kunnassa ja näin ollen aloitin
ala-asteen Mattilan koulussa.
Isosiskoni oli
kyllä turvana esim. koulumatkoilla ja loppupeleissä olimme koko koulu niin
tiivis ja yhteinen ”perhe” ettei sopeutumisessa ollut ongelmia.
Muutoksia tuli
kumminkin aika pian, kun vanhempani erosivat ja muutin äidin ja siskoni kanssa
mäntsälän keskustaan.
Asuinpaikkanamme
oli silloin pahamainen Mustamäki ja (vastoin lähes kaikkien muiden
mustamäkeläisten kohtaloa) pääsinkin ”parempaan kouluun” Myllymäelle.
No, eipä se että
paremman puolen kouluun pääsy estänyt sitä henkistä ja välillä fyysista
kiusaamista mitä tuli koetuksi.
En antanut kuitenkaan periksi ja jäänyt katselemaan
kuinka koulukaverit piti minua huonompana, koska avioerolapsi kerta olin.
Taistelin
päivittäin, jotta pääsisin muiden veroiseksi. Vaikka osittain onnistuin, niin
silti naljaiju jatkui aina siirtyessäni yläasteelle.
Yläasteella
kumminkin statukseni herkästä pikkupojasta muuttui kokonaan ja vanha,
ajatteleva minä lensi kuin leppäkeihäs lähimpään lepikkoon.
Tilalle astui
pian kapinallinen, muista vähät välittävä itserakas paskiainen.
Koulusta en
juurikaan välittänyt hevonpaskaa ja tätä kirjoittaessa olen edelleenkin ilman
ammattillista koulustusta.
”Paha saa palkkansa” ja minulle tuo tilipäivä koitti 9.10.1993 kun vammauduin todella
vakavasti auto-onnettomuudessa.
Korneinta
onnettomuudessa oli se, että juuri vähän aikaa sitten olin päättänyt kääntää
uuden lehden elämässä.
Olinkin
yllättäen aivan uuden tilanteen edessä, josta ei päässyt eteenpäin kuin
sopeutumalla uudestaan kaikkeen.
Jatkoin elämääni
uudella statuksella. Työkyvyttömyyseläkeläisenä ja ikää oli huimat 18v
Olin tehnyt
todella paskamaisia juttuja kavereilleni yläaste aikana ja niin oli myös
kaverini kaikonneet.
Sain kumminkin
rohkealla eleellä korjatuksi kaverisuhteeni pyytämällä anteeksi kaikkea paskaa
mitä olin heille aiheuttanut.
Kävin
peruskoulun loppuun Järvenpäässä Invalidiliammattioppilaitoksessa ja
tarkoitukseni oli jatkaa välivuoden jälkeen opintoja.
Toisin kumminkin
kävi.
Aloin vihdoin
viimein ymmärtämään tilanteen missä elin. Kaikki vanha oli poissa ja tilalla
elämä, josta ei selvinnyt ilman taistelua päivittäisissä asioissa.
Vaikka
kotipaikkani Mäntsälä onkin erittäin tuttu paikka ja ihmiset tuntee minut hyvin
positiivisessa mielessä, niin niitä ”No-Life” mulkkuja mahtui myös mukaan.
Alkoholisoiduin
ja lopulta meinasin päättää päiväni, kun olin ajautunut liian syvälle.
Tällä hetkellä
ei ole valittamista... tai jos rehellisiä ollaan niin on.
Yhteiskunnassa olen
suoraan sanottuna hylkiö, mutta muuten aktiivinen ja aikaansaava mies, joka on
mm. vammaisten, lasten ja nuorten hyväksi tehnyt vapaaehtoistyötä jo pidemmän
aikaan.
Ainoastaan
ydinperheeni keskuudessa minulla on arvo. Joko olen liian vaikeasti vammainen
että työllistyisin ikinä tai toiselta osapuolelta olen liian terve, jotta
minulla olisi oikeutta esimerkiksi taksikyyteihin, mitä olen aikanaan hakenut,
mutta kunta katsoi että olen liian terve saadakseni tukea (en olisi läpi vuoden
tarvinnut tukea. Ainoastaan talvella, milloin liikkuminen on hankalaa).
Olen myös
huomannut että joillakin ihmisillä ketkä ei tunne minua tarpeeksi hyvin on vakavampi
asennevamma minua kohtaan ja näin ollen koen paljon syrjintää, vaikka ihmiset ”tarkoittaisi
vain pelkkää hyvää”
Ehkä on niin,
että koulukiusaamisen jäljet seuraa minua aikuisikään asti? Vaikka
koulukiusaamisesta ei ole meikäläiseen muka jäänyt arpia (oma diagnoosi), niin
silti tuollaiset Eemelin kaltaiset tapaukset saavat palan kurkkuun ja kyyneleen
silmäkulmaan.
Sanoisin tähän
loppuun vaan sen, että antakaa meidän erilaisten ihmisten elää rauhassa ja
hyväksykää tosiasia, vaikka kaikki ei olisi samankaltaisia kuin sinä itse. Peiliin
kannattaa siis katsoa, ennen kuin lähdet heittämään paskaa kenenkään ihmisen
niskaan, ilman että ajattelisit itsesi sen ihmisen paikalle.
Vanhemmille
tiedoksi että opettakaa lapsianne hyväksymään. Kyllä he ehtivät vielä itsensä
katkeroittamaan aikuisena, jolloin opettaminen on turhaa. Tämän voin yleistää
ihan hyvällä omatunnolla.
Ollaan ihmisiksi
ja tiedoksi etten kirjoita näitä kokemuksiani mitenkään huomionhakuisesti, vaan
yksinkertaisesti sen puolesta että ihmiset saisivat ajateltavaa ja toimisi vähän
inhimillisemmin erilaisia ihmisiä kohtaan.
Kiitos kaikille elämääni kuuluville ihmisille tuesta näiden vuosien aikana. Erityisesti äitini ansaitsee suurimmat kiitokset mitä maa päällään kantaa, että on jaksanut tukea minua nämä 37 vuotta.
Kunnioituksella
Mikko A. Ratia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti