Koulurauhaa: Kiusaamisesta

 

Lähes jokaisella ihmisellä on mörköjä kaapissa. Joillakin möröt ovat menneisyyden haamuja, joita ihmismieli suojelee mahdollisuuksien mukaan.

Olen avautunut asioista julkisesti blogillani. Olen kertonut omia näkemyksiä asioista jotka koskettavat jokaista meistä jollakin elämän asteella mitattuna.

Siispä asiaan.

Koulut alkoi tänään (6.8.2014) ja siitä pompahti eräs erittäin tärkeä asia pintaan.

Koulukiusaamisesta on siis kyse, josta minullakin kokemusta kouluvuosien ajalta. Tosin, kiusaamista jatkuu mutta se on muuttanut muotoaan ”aikuisiän syrjinnäksi”

Koulukiusaamista tuskin ikinä saadaan täysin kuriin.

Vaikka miten koulussa puututtaisiin kouluaikana kiusaamistapauksiin, niin ei se valitettavasti jää, vaanm jatkuu koulun ulkopuolella.

Lasten maailma nykypäivänä eroaa meidän 70-80-luvuilla syntyneiden aika paljon. Meillä ei ollut kännyköitä, sosiaalisia medioita ja maailman muotiakaan ei tullut ihan heti tuoreeltaan nähtyä.

Se aika milloin kävin itse koulua eroaa tästä päivästä. Tyttäreni aloitti 4-luokan ja tässä kesän aikana kuunnellessa juttuja hänen kaveri maailmasta ei voi muuta kuin puistatella ajatusta.

Muistan minun ala-aste ajalta että koin syrjintää mm. avioerolapsi statuksesta, sekä asuinpaikastamme, joka ei ollut omakotitalo arvostetulla alueella.

Sanoisin että nykypäivänä ei avioerolapsia katsota kieroon. Tänäpäivänä on niin paljon uusioperheitä ja yksihuoltaja vanhempia että alkaa sekin ”mörkö” olla menneen sukupolven lumia.

Mutta yksi asia on valitettavasti pysynyt muuttumattomana. Sillä erilaisuudesta kiusaaminen/syrjiminen on edelleen suuri ongelma.

Syntyy väkisinkin ajatus ”kukaan ei halua olla ystäväni kun olen liian erilainen ja minulla ei ole uusinta älypuhelin mallia, jossa on 24 megapixelsin kamera”

Pinnalisuudelta ei voi kukaan välttyä. Se on niin varma, mutta mitä me vanhemmat voisimme sille tehdä?

Yksinkertaisesti opettamalla lapsillemme, ettei erilaisuus ole mitenkään huonompi asia ja eikä ole häpeä ottaa ”erilaista kaveria” mukaan ryhmään.

Olen jossakin tekstissä maininnut, että annetaan lasten olla lapsia ja kasvatetaan heidät hyväksymään erilaisuus. Heistäkin kasvaa ajan myötä mahdollisesti ”kyynisiä vanhempia” (onneksi sentään ei kaikista)

Siis, jospa otat sen pallon vastaan jonka nyt heitän sinulle arvon lukija?

Eppu Normaali aikoinaan lauloi että’ ”antaa kaikkien kukkien kukkia vaan” ja se sopii tähän paremmin kuin hyvin. Lapsuus ja nuoruushan on sitä kasvuaikaa.

Näihin sanoihin on hyvä lopettaa.

Koulurauhaa jokaikiselle lapselle ja nuorelle

Kunnoituksella,

Mikko A. Ratia

Koulukiusatusta syrjäytyneeksi erakoksi?

Tervehdys!

Aluksi piti kirjoittaa tunteista jotka nousivat pintaan Duudsonit Tuli Taloon jaksosta, jossa käsiteltiin kemiläisen Eemelin perheen ongelmia.

Nimimerkki ”Bluegamer” videoblogissaan kertoo kokemuksiaan koulukiusaamisesta.

Se viimeistään herätti minut kirjoittamaan niinkin vakavasta aiheesta kuin koulukiusaaminen / syrjintä.

Huomasin kumminkin että tekstiä syntyi omasta kokemuksesta sen verran paljon, ettei tekstiä saa runnottua mitenkään mielekkääseen muotoon joka palvelisi lukijaa, eikä puuduttaisi.

Joten tässä supistettu versio siitä, miten herkän pikkupojan taival 37-vuotiaaksi ”sosiaaliseksierakoksi” on kulkenut.

Koulun aloittaminen vuonna 1983 ei ollut mitenkään helppoa, sillä olin erittäin herkkä ja pelokas pikkupoika.

Etuna tosin oli se, että asuimme pienessä kylässä Mäntsälän kunnassa ja näin ollen aloitin ala-asteen Mattilan koulussa.

Isosiskoni oli kyllä turvana esim. koulumatkoilla ja loppupeleissä olimme koko koulu niin tiivis ja yhteinen ”perhe” ettei sopeutumisessa ollut ongelmia.

Muutoksia tuli kumminkin aika pian, kun vanhempani erosivat ja muutin äidin ja siskoni kanssa mäntsälän keskustaan.

Asuinpaikkanamme oli silloin pahamainen Mustamäki ja (vastoin lähes kaikkien muiden mustamäkeläisten kohtaloa) pääsinkin ”parempaan kouluun” Myllymäelle.

No, eipä se että paremman puolen kouluun pääsy estänyt sitä henkistä ja välillä fyysista kiusaamista mitä tuli koetuksi.

En antanut kuitenkaan periksi ja jäänyt katselemaan kuinka koulukaverit piti minua huonompana, koska avioerolapsi kerta olin.

Taistelin päivittäin, jotta pääsisin muiden veroiseksi. Vaikka osittain onnistuin, niin silti naljaiju jatkui aina siirtyessäni yläasteelle.

Yläasteella kumminkin statukseni herkästä pikkupojasta muuttui kokonaan ja vanha, ajatteleva minä lensi kuin leppäkeihäs lähimpään lepikkoon.

Tilalle astui pian kapinallinen, muista vähät välittävä itserakas paskiainen.

Koulusta en juurikaan välittänyt hevonpaskaa ja tätä kirjoittaessa olen edelleenkin ilman ammattillista koulustusta.

”Paha saa palkkansa” ja minulle tuo tilipäivä koitti 9.10.1993 kun vammauduin todella vakavasti auto-onnettomuudessa.

Korneinta onnettomuudessa oli se, että juuri vähän aikaa sitten olin päättänyt kääntää uuden lehden elämässä.

Olinkin yllättäen aivan uuden tilanteen edessä, josta ei päässyt eteenpäin kuin sopeutumalla uudestaan kaikkeen.

Jatkoin elämääni uudella statuksella. Työkyvyttömyyseläkeläisenä ja ikää oli huimat 18v

Olin tehnyt todella paskamaisia juttuja kavereilleni yläaste aikana ja niin oli myös kaverini kaikonneet.

Sain kumminkin rohkealla eleellä korjatuksi kaverisuhteeni pyytämällä anteeksi kaikkea paskaa mitä olin heille aiheuttanut.

Kävin peruskoulun loppuun Järvenpäässä Invalidiliammattioppilaitoksessa ja tarkoitukseni oli jatkaa välivuoden jälkeen opintoja.

Toisin kumminkin kävi.

Aloin vihdoin viimein ymmärtämään tilanteen missä elin. Kaikki vanha oli poissa ja tilalla elämä, josta ei selvinnyt ilman taistelua päivittäisissä asioissa.

Vaikka kotipaikkani Mäntsälä onkin erittäin tuttu paikka ja ihmiset tuntee minut hyvin positiivisessa mielessä, niin niitä ”No-Life” mulkkuja mahtui myös mukaan.

Alkoholisoiduin ja lopulta meinasin päättää päiväni, kun olin ajautunut liian syvälle.

Tällä hetkellä ei ole valittamista... tai jos rehellisiä ollaan niin on.

Yhteiskunnassa olen suoraan sanottuna hylkiö, mutta muuten aktiivinen ja aikaansaava mies, joka on mm. vammaisten, lasten ja nuorten hyväksi tehnyt vapaaehtoistyötä jo pidemmän aikaan.

Ainoastaan ydinperheeni keskuudessa minulla on arvo. Joko olen liian vaikeasti vammainen että työllistyisin ikinä tai toiselta osapuolelta olen liian terve, jotta minulla olisi oikeutta esimerkiksi taksikyyteihin, mitä olen aikanaan hakenut, mutta kunta katsoi että olen liian terve saadakseni tukea (en olisi läpi vuoden tarvinnut tukea. Ainoastaan talvella, milloin liikkuminen on hankalaa).

Olen myös huomannut että joillakin ihmisillä ketkä ei tunne minua tarpeeksi hyvin on vakavampi asennevamma minua kohtaan ja näin ollen koen paljon syrjintää, vaikka ihmiset ”tarkoittaisi vain pelkkää hyvää”

Ehkä on niin, että koulukiusaamisen jäljet seuraa minua aikuisikään asti? Vaikka koulukiusaamisesta ei ole meikäläiseen muka jäänyt arpia (oma diagnoosi), niin silti tuollaiset Eemelin kaltaiset tapaukset saavat palan kurkkuun ja kyyneleen silmäkulmaan.

Sanoisin tähän loppuun vaan sen, että antakaa meidän erilaisten ihmisten elää rauhassa ja hyväksykää tosiasia, vaikka kaikki ei olisi samankaltaisia kuin sinä itse. Peiliin kannattaa siis katsoa, ennen kuin lähdet heittämään paskaa kenenkään ihmisen niskaan, ilman että ajattelisit itsesi sen ihmisen paikalle.

Vanhemmille tiedoksi että opettakaa lapsianne hyväksymään. Kyllä he ehtivät vielä itsensä katkeroittamaan aikuisena, jolloin opettaminen on turhaa. Tämän voin yleistää ihan hyvällä omatunnolla.

Ollaan ihmisiksi ja tiedoksi etten kirjoita näitä kokemuksiani mitenkään huomionhakuisesti, vaan yksinkertaisesti sen puolesta että ihmiset saisivat ajateltavaa ja toimisi vähän inhimillisemmin erilaisia ihmisiä kohtaan.

Kiitos kaikille elämääni kuuluville ihmisille tuesta näiden vuosien aikana. Erityisesti äitini ansaitsee suurimmat kiitokset mitä maa päällään kantaa, että on jaksanut tukea minua nämä 37 vuotta.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia