Elämäntarinaa kerrakseen....

Meidän Perhe lehti julkaisi haastatteluni verkossa.

Juttuhan julkaistiin jo toukokuussa lehtiversiona, mutta nyt juttu tuli myös verkossa luettavaksi.

Minua haastatellut toimittaja Anne (Rikama) soitti eräänä päivänä minulle ja kertoi lukeneensa haastatteluni Suomen Mielenterveys seuran lehdestä ja kiinnostunut asiasta niin että päätti kysyä minulta josko voisin antaa haastattelun myös Meidän Perhe lehteen.

Anne kertoi että syynä kysymykseen oli yksinkertaisesti se, ettei kuulemma suomalaisia miehiä saa oikein avautumaan.

Mietin asiaa tovin, kunnes suostuin juttuun. Olin jo aikaisemmin päättänyt että haastattelut ja TV-esiintymiset oli sitten tässä. Olin aikaisemmin esiintynyt muutaman lehden haastattelussa aiheena selviäminen elämästä mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta huolimatta. Myös Mouka Filmin projektissa ”Puhutaan elämästä” olin mukana ja muutaman kerran nuo klipit on TV:ssä pyörineetkin.

Ajattelin kyllä yleisön reaktiota pitkään ennen kuin tein päätöksen. Nyt jälkeenpäin mietin ihan toisella tavalla. Mitä jos olisin jättänyt selviytymis tarinani kertomatta?

Ihmiset jotka ovat minuun ottanut yhteyttä tai kommentoinut julkaisua sosiaalisessa mediassa on muutamaa nettitrollia lukuunottamatta positiivista. Ihmiset on kertonut mm. saavansa voimia ja uskoa avautumisestani ja esimerkistäni, ettei kannata heittää kaikkea toivoa, ennen kuin on tsekannut koko käden (pokeritermejä lainatakseni).

Kun nyt tarkemmin ajattelen, niin positiivinen elämänasenteeni (okei, jokaisella on myös huonot päivänsä) on ollut se kantava voima jolla olen saanut itseni tätäkin kirjoittamaan.

Jos olisin jäänyt 1993 tapahtuneen onnettomuuden jälkeen sänkyyn itkemään ja säälimään itseäni, niin luultavasti olisin katkeroinut, valittava ihmishylkiö.

Kiitos perheelleni ja kaikille niille kavereille/tutuille ketkä on tullut vuosien aikana kohdattua.

Hyvää (ja vähälumista) kesää

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Päivän positiivisuus Part 1

Tänään tapahtui jotakin sellaista joka palautti hetkellisesti uskoni ihmisten vilpittömään hyvyyteen.


Olin matkalla kellokoskelta kotiin mäntsälään ja matkan varrella linja-auto haki hirvihaaran koululta oppilaita kyytiin.


Silloin jo katselin ja kuuntelin sivusilmällä, kun kuljettaja viimeisen mattimyöhäsen kohdalla sanoi ”että laita kortti (bussikortti) takaisin laukkuun, jottei katoa”


Matka jatkui kohti keskustaa ja lahdentielle päästyämme tämä viimeisenä koululta kyytiin noussut tyttö jäi kyydistä pois.


Tyttö kiitti kyydistä ja silloin kuljettaja kysyi että ”onko nyt bussikortti varmasti tallessa?”


Siinä vaiheessa kun linjuri jatkoi matkaa kohti linja-autoasemaa, niin tuumasin kuljettajalle että ”Mahtavaa nähdä kuinka on olemassa vilpitöntä välittämistä, mitä juuri teit. Arvostan kovasti”


Tietty siinä oli jännitystä ilmassa että minkälaisen vastaanoton saisin, kun aukaisin sanaisen arkkuni?


Onneksi kuljettaja hämmästyi itsekin, kun olin huomioinut hänen eleensä. Loppumatkan ajan juttelimme lasten huolimattomuudesta ja kuinka voimme itse vaikuttaa pienillä asioilla pienten ihmisten arkeen. Jälkeenpäin tuli mieleen että kenties linja-autonkuljettaja pelasti yhden perheen taas ylimääräiseltä menoerältä, jos kyseinen tyttö olisi huolimattomasti laittanut bussikortin takaisin laukkuunsa ja kortti olisi päässyt putoamaan esim. penkkien alle.


Kiitin kuljettajaa perille päästyämme ja toivottelin hyvät päivänjatkot. Sanonpahan vaan että kuljettaja pelasti päiväni toiminnallaan. Niin pienistä asioista se on joskus kiinni.


Positiivista hetkistä nauttien.


Kunnioituksella,


Mikko A. Ratia