Avoin Kirje Kellokosken Sairaalan alasajoa puoltaville tahoille

Törmäsin tänään tilanteeseen mihin en olisi halunnut ikinä joutua.

HUS:in hallitus päätti maanantaina 2. marraskuuta 2015 lakkauttaa jo yli 100 vuotta palvelleen Kellokosken psykiatrisen sairaalan.

Minulle Kellokoski paikkakuntana on erittäin läheinen. Sairaalakin on tuttu, vaikken ole ikinä ollutkaan asiakkaana. Asuimme vuosina 2001-2007 Kellokoskella ja siitä ajasta jäi niin hyvä fiilis, että järkyttyneenä on saanut seurata sivusta kuinka herrat & rouvat Helsingin ajaa sairaalan lopulliseen sulkemiseen.

Ei puhuta nyt kuitenkaan minusta ja minun rakkaudestani Kellokosken miljööseen (joka on kieltämättä uskomaton paikka)

Tänään (03/11) tapasin Kellokoskella erään muutaman vuoden takaisen tuttavan.

Käyn viikottain Kellokoskella fysioterapiassa kuntoutuksessa ja näin ollen sairaalan asiakkaat ja henkilökunta on minulle tullut tutuksi (entuudestaan minun perheenjäöseniä ja kavereita on sairaalalla töissä)

Olin siis palaamassa keskustan suuntaan, kun tapasin erään entuudestaan tutun asiakkaan. Hän tervehti minua ja näin heti hänen katseestaan että eilinen lopettamispäätös pyörii hänenkin ajatuksissaan.

Hän kysyi minulta olenko kuullut lakkauttamisesta? Vastasin että kyllä valitettavasti olen ja meinasin jatkaa että ”onhan tässä vielä vuoteen 2019 aikaa, mutta hän kerkesi jatkamaan ja esitti minulle kysymyksen ”mitä minä sitten teen?”

”MITÄ MINÄ SITTEN TEEN?” – Osaatko SINÄ antaa vastauksen? Luulen että olet se samainen pala kurkussa, mikä minullakin oli tuon kysymyksen jälkeen.

Miltä se tuntuisi sinusta, jos olisit pitkäaikaiskuntoutuja. Olisit Kellokosken sairaalasta ja sairaalan miljööstä löytänyt sen kodin missä sinun on turvallista olla ja yht’äkkiä kaikki se viedään pois? Kestäisikö SINUN pääsi? Veikkaan suuresti ettei kestäisi, jos olisit samoissa lähtöasetelmissa kuin monet pitkäaikaiskuntoutujat.

Kellokoski on monelle se ainoa koti. Koti, missä kaikki on tuttua ja turvallista. MIKSI TE viette sen heiltä pois?

Ajatelkaa nyt itsekin? Olisiko teistä siihen menettää käytännössä kaikki mitä teillä on? Tiedän ja tunnen monia pitkäaikaiskuntoutujia ketkä ovat onnellisia pienestä asiasta nimeltä koti. Voiko uutta sijoituspaikkaa kodiksi mieltää, jos on esim. 20v Kellokoskella asustanut? Pelkään pahoin ettei ainakaan kovin nopeasti ”betonihelvetti” mielly kodiksi (ketkä nyt sitten huolitaan enää MT-kuntoutuksen piiriin?)

Lisäksi Kellokosken Sairaalan henkilökunta on niin hitsautunut täydellisyyttä hipovaan tiimiin, että saa olla todella typerä, kuka tuollaisen yhteisön tahtoo tuhota?

Pyydän siis teitä ajattelemaan vielä kerran, mihin päätöksenne lakkauttaa Kellokosken sairaala johtaa? Ei voida ainakaan puhua että MT-kuntoutujalla olisi mitään arvoa, kun raha ajaa ihmiselämän yli.

Tunteilulla ei yleensä ”järkeviä päätöksiä” tehdä, mutta tässä päätöksessä on järkeily kaukana!

Terveisin

Vapaaehtoistyöntekijä & Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Mikko A. Ratia

mikko.a.ratia@gmail.com

Vuosipäivänä 09. Lokakuuta 2015

Perjantai... ja kohtalokas päivämäärä 09/10/1993.

Vuonna 1993samaisena päivämääränä meinasi allekirjoittaneen elämänliekki sammua auto-onnettomuuden johdosta.

Nopea toiminta onnettomuuspaikalla, Töölön sairaalan henkilökunnan ammattilaiset ja karjalalainen periksiantamattomuus ja sisu olivat asioita, joita ilman en olisi kirjoittamassa tätä tekstiä.

Vuosiin on mahtunut paljon hyvää kuin pahaakin. Olen avoimesti kertonut onnettomuuden jälkeisestä helvetistä jota kesti n. 8 vuotta, ennen kuin pääsin takaisin jaloilleni.

Olen tehnyt sen auttaakseni ihmisiä avaamaan silmänsä sille tosiasialle, että aina kannattaa käyttää sitä järkeä mitä sinulle on suotu. Olen kirjoittanut, antanut haastatteluja, esiintynyt TV-ohjelmassa, vaikuttanut konkreettisesti asioihin, tms.

Joku ehkä luulee että teen tämän vain julkisuuden takia, mutta olet väärässä jos luulet niin. Olen aktiivisesti mukana kuntamme lasten & nuorten elämässä ja teen myös muidenkin ihmisryhmien kanssa yhteistyötä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on siis olla esimerkki kuinka voi käydä pahimmillaan, jos oikein innostuu leikkimään. Olen myös hyvä esimerkki siitä mihin ihminen pystyy, jos vaan tahtotila on oikea.

Sain onnettomuudesta muistoksi ikuiset vammat (aivoruhjevamma), niin ajatuksen virta ei ole katkennut. Elämä on välillä taistelua lähinnä liikkumisvaikeuksien takia (oikea puoleni kropastani halvaantui vamman johdosta).

Moni minut tavannut ihminen on kummastellut että olenko oikeasti käynyt läpi kyseisen helvetin? Sitä kysymystä en yhtään ihmettele, kun ottaa huomioon miten ”hyvässä kunnossa” olen kaikenkaikkiaan (siis järki juoksee).

Haluatko sinä kokea saman? Pystytkö olemaan tarpeeksi sisukas noustaksesi kaksi kertaa ”kuolleista”

Minä en lähtisi kokeilemaan samaa ”sissi-koulutusta” uudemman kerran, kun olen kerran nähnyt sen helvetin.

Muistakaa siis (varsinkin nuoret) käyttää järkeä ja ajatella ennen kuin on liian myöhäistä.

Kaikkia tämä tuskin tavoittaa, mutta niinhän se menee.

Lopuksi tahdon kiittää perhettäni ja lukuisia ihmisiä, ketkä on elämässäni tällä hetkellä. Liian pitkä lista tulisi kiiteltäviä

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Motoristit Koulukiusaamista VASTAAN! Mäntsälän Kirkonkylän Koululla 08.09.2015

Tervehdys,


Kirjoitin postaamani tekstin jo samana päivänä Kirkonkylän Koulun blogille, mutta ajattelin sen myös postata omalle blogilleni, kuvien kanssa.

"Moottorien jylinä tuskin on vaimennut. Minun on pakko kirjoittaa tämä blogaus, ennen kuin se eeppinen tuntemus minusta katoaa, jonka MKKV:n vierailu sai minussa aikaan.

Monesti kun puhutaan motoristeista on mielikuva kaikkea muuta kuin sympaattinen, ihmisläheinen, välittävä, tms.

Heidät monesti mielletään ”liivi-jengiksi” jonka tarkoituksena on jotakin muuta kuin hyvä.

Luettuasi tämän kirjoituksen, toivon että ajattelet toisin. Kaikki nuo mielikuvat motoristeista ei ole todellakaan totta, taikka yleistettävissä.

8. syyskuuta 2015 Mäntsälän Kirkonkylän Koululla oli todella odottava tunnelma. Odottava tunnelma ei johtunut allekirjoittaneella siitä että luvassa olisi jotakin muuta kuin hyväntahtoinen täysin vapaaehtoisuuteen perustuva tilaisuus koulukiusaamista vastaan.

H-hetki läheni ja noin 11:30 alkoi kuulua semmoinen jylinä, mikä saa pahimman ukkosmyrskynkin kuulostamaan piipitykseltä... sieltä olivat tulossa Motoristit Koulukiusaamista Vastaan.

Kaikki paikallaolijat varmasti oli täpinöissään. Eikä suotta. Pyöriä kun alkoi valua koulun pihaan, niin siinä kyllä allekirjoittaneelle nousi hymy huulille. Moottoripyöristä olen aina pitänyt ja tuntenut pikkupojasta lähtien motoristeja. Moottoripyöräily on minulla verissä, joten tiesin siis mitä odottaa.

Kunnes kaikki pyörät olivat saapuneet ja motoristit asettuneet kiltisti parijonoon odottamaan pääsyä koululle. Kirkkiksen lapset olivat puolestaan siirtyneet juhlasaliin odottamaan motoristien paikalle tuloa.

Tapahtuman järjestely, kaiken toimivuus ja käytänöllisyys oli ollut varsin mukiin menevää, kunnes koitti ensimmäinen probleema. Ongelma ei ollut suuri ja se saatiinkin hyvissä ajoin kuntoon.

Show pääsi alkamaan.

Puhemiehen roolia vetänyt MKKV:n Ari ”Santis” Santaharju osoittautui varsinaiseksi veijariksi heti ensilauseesta lähtien. Hänen tapa ottaa haltuun n. 300 lasta oli ällistyttävä ja lapset olivat heti messissä, niin kuin asiaan kuului. Hänen huumorinsa upposi myös paikalla olleisiin opettajiin, vanhempiin ja muihin motoristeihin. Voisin lainata ”siellä kaikilla oli niin mukavaa” yhtään liioittelematta.

 

Arille tilaisuus osoittautui myös oivalliseksi oppitunniksi mm. uimataitoa ja eläin tunetumusta silmällä pitäen. Myös laulujen sanat olivat välillä hukassa, mutta eipä huolen häivää, kun oppilaat auttoi häntä, kuten kaverin kuuluukin auttaa J

Kuin huomaamatta Arin vitsailu vaihtui hieman vakavammaksi aiheeksi... erityisesti tarina pikkupojasta ja koiranpennusta sai silmäni kostumaan, kun ajattelenkin tarinaa. Kaikki me ihmiset tarvitsemme jonkun joka tietää miltä itsestä tuntuu.

Tarina oli niin mykistävä että jouduin keräilemään itseäni hyvän aikaa, ennen kuin pystyin taas ottamaan tilanteen haltuun.

Motoristien tilaisuus päättyi ”kaksi pientä simpanssia” – Hm, oliko se sittenkin elefanttia? Primusmotor Ari pyysi juhlasalin eteen lapsia auttamaan biisin laulamisessa ja samassa kun laulu alkoi lähti muut motoristit marssimaan kohti juhlasalin ovea.

Paikalle jäänyt Ari kuulutti seuraavaksi sisään Taikuri-Kimin & Puhuvan Mopon, jonka tarkoituksena oli keventää vakavaa aihetta taikuruudella. Kimi hoitikin homman niin kuin ammattilainen ja sai kaikilta (erityisesti lapsilta) hänelle kuuluvat kiitokset!

Motoristit ei suinkaan kaasuttaneet pois paikalta, vaan Kimin esityksen jälkeen oli vuoro mennä ihastelemaan Viipale-koulun edustalle parkkeerattuja moottoripyöriä.

Tunnelma oli kuin karkkikaupassa. Oli pyörää jos jonkinmoista ja lapset saivat testata miltä tuntuu istua kyydissä. Monet iloiset ilmeet kyllä täyttivät Kirkkiksen pihan ja kiertäessäni itsekin ihastelemassa (kuolaamassa) pyöriä ja jututtaessa motoristeja olin erittäin onnellinen niiden lasten puolesta, ketkä saivat kokea Motoristit Koulukiusaamista Vastaan.

Kaikenkaikkiaan tilaisuudesta jäi todella hyvä tunnelma. Kannatan ehdottomasti JOKAISTA vanhempainyhdistystä järjestämään vastaavan tilaisuuden koulullensa.

Ehkä motoristit ei ole niin cool kuin esim. julkkikset, mutta sanonpahan vaan että heillä jos kellä on sydän paikallaan.

Toivon että tämä Mäntsälän ensimmäinen MKKV:n vierailu ei jää viimeiseksi, vaan nuo sympaattiset ja suurisydämiset motoristit nähdään vielä Mäntsälässä.

Kiitos Motoristit Koulukiusaamista Vastaan. Teette korvaamatonta duunia ja se että teette sitä vapaaehtoisesti on todellinen sydämen asia.

Kiitos myös Kirkkiksen koulun rehtorille, opettajille, henkilökunnalle & erityisesti lapsille tämän tilaisuuden mahdollistamiseksi. Teidän kanssa on niin mahtava tehdä yhteistyötä.

Terveisin

Kirkonkylän Koulun Vanhempainyhdistyksen puolesta

pj Mikko A Ratia