Vapaaehtoinen vaikuttaja: Arvoista ja arvostuksesta.

CV:ni ei ole herkille...

...jos CV:n pystyisi lisätä elämän kokemukset, niin olisin varmasti rautainen ammattilainen.

Kokemusta on pikkupojasta lähtien aina tähän 38 ikänvuoteen.

Lapsena oli syviä pelkotiloja (läheisten menetyksestä, tms.). Perheväkivaltaakin tuli valitettavasti nähtyä. Koulukiusaajiltakaan en välttynyt ja ongelmallisen nuoren elämää tuli myös kokeiltua.

Teini-ikäisenä meinasi elämän liekki sammua, mutta onneksi sisukas taistelija luonne pelasti minut pahimmalta ja nousin uuteen elämään 3kk:n sairaalajakson jälkeen. Oikeastaan voin sanoa että uusi elämäni alkoi 24. joulukuuta 1993 kun pääsin viimein sairaalasta kotia. Pysyvästi.

Elämä vaikean aivoruhjevamman jälkeen ei ollut mutkatonta, vaan kesken jäänyt kuntoutus (neuropsykologi ja puheterapeutti) meinasi kampea minut takaisin kuoleman rajoille mistä olin n. 6 vuotta sitten selvinnyt.

Elämääni hallitsi alkoholi ja masennus. Mikään ei pysynyt käsissäni enää ja loppupeleissä olin tappaa itseni.

Taas oltiin siinä tilanteessa, mistä suunta oli vain ylöspäin.

Vuonna 1999 tai 2000 aloin miettiä todellakin vaihtoehtoja miten saisi elämän raiteilleen jälleen?

Kaikki asiat selvisivät. Otin alkoholin käytöstä niskalenkin ja talouden kanssa syntyneet ongelmatkin sai ratkaisun.

Tapasin nykyisen vaimoni alkuvuodesta 2001 ja nyt olemme olleet naimisissa jo 10v ja suhteesta on saman ikäinen tytär Saga.

Olen ollut Sagan kanssa kotosalla käyttännössä siitä lähtien kun tyttö täytti 9kk. Eli, lapsistakin on kokemusta kasvattajan roolissa. Tosin, en ole ihan paras kasvattajamalli omasta mielestäni, kun on tuota temperamenttia ladattu vähän liikaakin minuun ja tyttäreeni.

Vuoden 2007 aikana aloin miettiä tulevaisuuttani ja aloitin politiikan parissa. Samoiuhin aikoihin alkoi kirjoittaminen julkiseen blogiini.

Vuonna 2008, tarkemmin kunnallisvaalien alla sain ensimmäisen poliittisen luottamustehtävän, kun toimin aina loppuvuoteen 2012 Mäntsälän perusturvalautakunnassa varajäsenenä.

Politiikka sai karumman päätöksen, kun silloinen osaston hallitus suorastaan valehteli minut pihalle.

Toimin myös Invalidiliiton kouluttamina ”Alueellinnen Vaikuttaja” tittelin alla. Se on hieman hiljaisempaa toimintaa nykyisin, kun Mäntsälän osasto liittyi Järvenpään seudun invalideihin.

Aloitin vuoden 2010 syksystä vapaaehtoistyön Mäntsälän kunnan nuorisotoimen ja vapaaehtoisten pyörittämässä nuorten (13-17v) päihteettömässä Yökahvilassa perjantai-iltaisin.

Tyttäreni aloitti koulun ja siitä aukeni paikka Kirkonkylän Koulun Vanhempainyhdistykseen, jossa olen käytännössä toiminut tyttäreni ensimmäisestä luokasta asti. Nykyisillään olen yhdistyksen puheenjohtaja/puuhamies jo toista kautta.

Vapaaehtoistyö minua kiinnostaa ja uusia ”aluevaltauksia” olisi tarkoitus ensi kevääksi suunnitella, kunhan tämä talvi vaan väistyy ja erakko pääsee taas mökistään maailmalle.

Lisänä olen kertonut selviämistarinani TV-kameroille, antanut haastattelun MT-lehdelle ja olen myös päässyt Teoistaan Tunnetut osa 2 kirjaan, joka on Mäntsälän kulttuurihistoriasta kertova kirja.

Kaiken tämän teen sydämestäni. En hae turhaa julkisuutta valittamalla kurjaa kohtaloani, vaan pyrin auttamaan erityisesti lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin.

Seuraa minua sosiaalisessa mediassa, kysyä saa jos joku asia askaruttaa & kaveriksi saa pyytää.

Kunnioituksella,

Mikko A. Ratia

Vammaisena valtavirrassa: S**tanan Talvi!

Tervehdys,

Suomalainen valittaa herkeämättä jostakin asiasta.

Allekirjoittaneena olen pyrkinyt pitämään mölyt mahassani elämän kurjuudesta, epätasa-arvosta, tms. asioista mitä kohtaan päivittäin.

Avauduin viimeksi kunnolla tammikuussa, jolloin avautumisen tuloksena oli kaikkea muuta kuin hyvää.

Silloin asia osui ja upposi erääseen ihmiseen niin, ettei ystävyys ollut enää tärkein asia, vaan se mitä kerroin julkisesti (kaveri otti itseensä, kun oli juuri uudenvuodenaattona ollut kyseisestä asiasta puhetta)

Siitä lähtien olenkin pitänyt hyvin hiljaista profiilia, mitä omaan elämään tulee. Ensinnäkin tein väärin, kun annoin tapahtuneen vaikuttaa minuun sensuurinomaisesti.

No, tuo asia on menneen talven lumia ja jos nyt oikeasti käyn asiaa miettimään, niin eipä se ole minkään arvoista, jos ei omakohtaista kokemusta, mielipidettä tai tarinaa pysty kertomaan mielensäpahoittajien pelossa.

Mennään kuitenkin tähän hetkeen ja tähän s**tanan talveen.

Noin viikko sitten näytti hyvältä kun oli pikku pakkasta ja lunta maassa, eikä tietoakaan sohjopaskasta mitä nyt on maa tulvillaan.

Tilanne aiheuttaa minulle suuria ongelmia liikkumisen suhteen. Ennen pääsi fillarilla liikenteeseen ja hoitamaan päivittäiset asiat.

Nyt kun fillarilla kulkeminen on lähes tulkoon mahdotonta, niin päivittäiseksi kyydiksi joutuu turvautumaan taksiin.

Vaikka taksia käyttämällä tuen suomalaista yrittäjää, niin siinä samalla budjetti heittää kärrynpyörää miinusvoittoisesti. Eipä se taksilla suhaaminen hoitamaan asioita ole mitenkään halpaa huvia. Asumme keskustan alueella ja kun kuljen taksilla kotoa keskustaan ja takaisin, niin summa mitä kyydeistä tulee on melkein 20€.

Kävellen ei liikkuminen onnistu, ainakaan kovin pitkässä juoksussa. Syy on yksinkertaisesti liikuntavammasta jonka sain 9.10.1993 tapahtuneessa onnettomuudessa.

Fiksuimmat lukijat tässä vaiheessa miettii että miksen hae kunnalta taksiseteleitä (vai minkänimisenä nuo nyt liikkuvatkaan?)

Niin, miksen? Vammauduin sentään pysyvästi ja lekurien mukaan myös vaikeasti...

Annahan kun kerron. Olen jo aikaa sitten (olisikohan vuonna 2007 tai 2008?) hakenut kunnalta liikkumiseen avuksi taksiseteleitä. Silloin minulla oli lähinnä ongelmana se, etten saanut vietyä tytärtäni seurakunnan kerhoon, joka oli kaksi kertaa viikossa (ellei vaimoni ollut vapaalla silloin)

Lisäsin hakemukseen vielä että olisi hyvä jos saisin päivittäiset asiat hoidettua omatoimisesti (mm. pankki, kauppa, posti).

Odotin todellakin että saisin apua... vaan ei. Kunnalta tuli tyly kielteinen päätös, josta soitin tuohtuneena asiaa hoitavalle ihmiselle jolta tuli kylmän tyly vastaanotto, eikä valituksesta jonka hän käski tekemään ollut mitään v**un hyötyä.

Apua kuitenkin saatiin, sillä tyttäreni kerhon ohjaajalle kun satuin ohimennen mainitsemaan asiasta, niin hän keksi ehdottaa että pääsisimme Sagan kanssa hänen kyydissään kerhoon.

Kerho-ohjaajan avulla siis saimme tukea. Kiitos siitä Heidille J

Olisin tietty voinut tuon kielteisen päätöksen lautakunnalta viedä vielä eteenpäin, mutta olin niin väsynyt byrokratiseen paskaan paperinpyörittämiseen, joten annoin asian olla ja maksoin kiltisti omasta pussista kyytini, mitkä jouduin taksilla kulkemaan.

Kesällä 2013 kumminkin tuli muutos. Vakuutusyhtiö IF... joka on kuntoutukseni maksajana suostui viimein kustantamaan minulle trike-polkupyörän (3-pyöräinen) jolla käytännössä ajoin koko kesän, aina ensimmäisiin pakkasiin asti.

Talvi meni erakon eloa, kun iltaisin pääsin vasta liikenteeseen, kun koitin olla edes hieman taloudellisempi ja säästää kulkemisessa. Se oli virhe, niin kuin Karjalan Kandalffi olisi sanonut.

Kuulin vuoden alussa eräästä uudesta kortista tutulta taksikuskilta, kun hän kyseli vieläkö maksan omasta budjetista kyydit?

Kiinnostuin asiasta oitis ja varasin lääkärille ajan.

Lääkäriltä tällä kertaa tuli kylmää komenttia (vaikka hän oli sitä mieltä että todellakin minulle tuki kuuluisi).

Olin kuulemma ”liian hyvässä kunnossa” ollakseni liikuntaesteinen. Niinpä niin, tuttu lause jo vuosien takaa.

Hän kumminkin kehoitti minua hakemaan tukea, sillä vaikka todennäköisesti hylkäävä päätös tulisi, niin valituksella homma saisi lopulta myönteisen päätöksen.

Mietin tuon keskustelun jälkeen että mitä helvettiä äsken kuulin? Siis voiko olla enää totta?

Joskus tulee mieleen että olisi pitänyt teloa itsensä onnettomuudessa huolella tai jäädä nyyhkyttämään kohtaloaan, eikä sisulla selviytyä ja kuntoutua!

Miksi sitten avaudun vasta nyt? Mielestäni epäkohtien tuominen esiin tässä maassa on täysin turhaa, kun päättäjillämme ei ole muuta tekemistä kuin lupailla parannukset siihen ja tuohon. Ei perkele! 98% kansan valitsemista edustajista niin valtio kuin kuntatasolla ei ansaitse palkkaansa!

Loppujen lopuksi vielä haluan välittää terveiset Mäntsälän kunnan vammaispalvelulle. Haistakaa paska ja pitäkää tukenne!

Terveisin

Vammaisena valtavirrassa jo 21 vuotta rämpien

Mikko A. Ratia

Vuosipäivänä 9.10.2014 – Vammaisena valtavirrassa

Vuodet kuluu todella vauhdilla ja taas on tullut se päivämäärä milloin perheeni koki tragedian 21 vuotta sitten...

Itse allekirjoittanut silloin oli mistään mitään välittämätön 16v nuorimies.

Sen verran järkeä oli kasvanut päähän että uutta alkua kovin olin työstämässä, kun peruskoulu meni miten meni.

Kohtalokas ilta9.10.1993 katkaisi kuitenkin suunnitelmat.

Vuosina 1994-2001 oli todellakin vaikeat hetkensä. Olin jo tappamassa itseäni, mutta raukka kun onneksi olin, niin se yritys onneksi jäi yrityksesi.

Tänä päivänäkin, vaikka kaikki onkin suhteellisen kunnossa (oma perhe, läheiset, oma koti, tms.) törmää jatkuvasti ongelmiin mihin väkisinkin jää kiinni.

Olen liian terve vaikeavammaiseksi, kun taas toinen taho sanoo että olen liian vaikeavammainen, ettei ole syytä kuntouttaa sen enempää mitä nyt (fysioterapia kerran viikossa)

Syrjiminen on ehkä pahinta mitä kohtaan.

Jotkut aikuiset ihmiset eivät voi tajuta sitä tosiasiaa etten ole mitenkään tyhmä, vaikka aivoruhjevamman olenkin saanut.

Se taas aiheuttaa väkisinkin tietynlaista syrjintää ja väheksymistä. Eipä se ole mukavaa kenestäkään?

Ehkä nuo ihmiset eivät ajattelee niin selkeästi? Ehkä he omaavat ennakkoluuloja? Ehkä minun suorapuheisuus on usein syynä siihen että saan vähätteleviä kommentteja kuulla/lukea?

En todellakaan tiedä, mutta tervetuloa koittamaan selviämään samasta mistä minä selvisin. En tosin kannata sitä, sillä kovin moni on lähtenyt pienemmästäkin...

Katkeruus loistaa rivien välistä joillekin lukijoille, mutta voin sanoa etten ole suinkaan katkera. Tietty olen harmissaan siitä että jouduin luopumaan niin monesta rakkaasta harrastuksesta oikean puolen halvauksesta johtuen.

Muistutuksena niille nuorille, joille elämä on yksi suuri highway ja kuolematonkin luulee olevansa, että älkää sössikö elämäänne väärillä valinnoilla, niin kuin minä tein.

Elämä ei ole käsikirjoitettu (edes elitisteille) ja kaikesta selviää, jos tahtoo niin.

Kunnioituksella

Mikko A. Ratia

Mietinnän arvoinen juttu.... PUHUTAAN ELÄMÄSTÄ

Allekirjoittanut antoi haastattelun kesäkuun alussa Ylellä esitettävään Puhutaan elämästä ohjelmaan.

Nyt on haastattelut ilmestynyt verkkoon ja TV:ssä haastattelut tullaan esittämään Maanantaina 8. syyskuuta 2014.

Tällä esiintymiselläni haluaisin vaikuttaa ihmisiin positiivisesti, ettei pelkäisi avautua vaikeista asioista. Nyt on oikea hetki avata silmät ja nähdä se karu totuus, eikä vain piilotella kulissien takana sitä mikä on liiankin monelle arkea.

Voimia syksyn synkkyyteen

Puhutaan elämästä

Kunnioituksella,

Mikko A. Ratia

Erään koulukisatun tarina

Nyt kun tämä kiusaamis asia on nostettu todella pöydälle ja varsinkin siihen puuttuminen, on myös minun aika avata sanainen arkkuni omasta kokemuksestani mitä kiusattuna olemiseen tulee.

Ala-asteen puolivälistä aina tämänpäivän aikuisikään olen kokenut kiusaamista. Aikuisena tosin kiusaaminen on vaihtunut enemmän syrjinnäksi, mutta se sulautuu samaan kastiin.

Koulutieni aloittaessa olin liikaa ajatteleva ja hyvin pelokas pikkupoika ja minua kammotti koulun aloittaminen.

Onneksi koulu, jossa opintoni aloitin oli pieni kyläkoulu jossa oppilaita oli yhteensä koko koulussa miltein vähemmän, kuin nykyään yksittäisissä luokissa.

Kaikki tunsi kaikki ja samalla kylällä kun asuttiin, niin luonnollisesti kavereita oltiin keskenämme ikään katsomatta.

80-luvun puolivälissä jouduimme muuttamaan äitini ja vanhemman siskoni kanssa keskustaan vanhempieni avioeron takia.

Pienestä kyläkoulusta suurempaan keskustan kouluun ei ollut mutkaton.

Koko koulussa ei silloin ollut nk. avioerolapsia, vaan oppilaat lähinnä olivat ”paremmalta asuinalueelta” muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksi näistä poikkeuksista oli se suurin syy, miksi pelkäsin.

Oli kiristämistä, oli naljailua vanhempieni avioerosta, oli jopa väkivaltaa, tms. Minua pidettiin yksinkertaisesti luuserina. Syrjimiseen osallistui muutkin kuin tämä yksi tietty poika, sillä minua halveksuttiin mm. avioero statuksella, asuinpaikan suhteen ja milloin mistä syystä

Suomalaisella sisulla ja periksiantamattomuudellani sain kumminkin taisteltua paikkani tasavertaiseksi kaveriksi muiden silmissä (ainakin niin luulin).

Asiat siis alkoivat olla mallillaan, kun vielä pahimman kiusaajan toimet otettiin syynniin koulun ja kiusaajan vanhempien ja äitini kesken.

Ala-aste lopulta sujui lähes ongelmitta läpi. Kiusaaminen/syrjiminen oli jättänyt kumminkin pienen muistutuksen alitajuntaan.

Siirtyminen ylä-asteelle sujui melko ongelmitta. Tosin toisesta keskustan koulusta tulleet ”kovemmat jätkät” meinasi olla ongelmaksi. Olin kumminkin kesän aikana saanut ”paksuutta nahkaan” joten kaikki kiusaaminen/syrjintä ei tuntunut enää niin pahalta.

Oikeastaan kasvoin vähän liiankin itsekeskeiseksi nuoreksi kolliksi ja taisin olla loppupeleissä aika lähellä sitä kovista, joka ei juuri välittänyt.

Kiusaamisesta/syrjinnästä kuitenkin olin päässyt lähestulkoon eroon.

Kohtalokas ilta 9.10.1993 oli kumminkin viedä minulta vain 16v vanhana hengen.

Vammauduin pysyvästi auto-onnettomuudessa ja taas oli uusi alku edessä.

Voi sitä jutun määrää mitä silloin pienessä kylässä liikkui! Kohtalostani oli jo levinnyt juttua jos jonkinlaista. Olin joko kuollut, aivokuollut vihannes tai mistään mitään tietämätön idiootti, kerta aivoruhjevamman olin onnettomuudessa saanut.

Sairaalasta kotiin päästyäni oli ihmisillä kenen kanssa olin tekemisissä varmasti ajatuksena ettei tuo Ratian poika tuosta enää tolpillensa palaa. Vammainen kun miellettiin silloin vielä automaattisesti tyhmäksi... vielä kun päävamman olin saanut ja jouduin opettelemaan aakkosten ääntämisen uudestaan (eli puhekykyni katosi onnettomuuden myötä).

En kumminkaan silloinkaan antanut periksi, vaan puskin itseni katseista ja supinoista huolimatta ”normaalien” ihmisten pariin.

Nyt on nyt ja onnettomuudesta tulee tänä vuonna 21 vuotta täyteen. Se on pitkä aika ja sen aikana on tapahtunut paljon.

Edelleen taistelu omasta paikasta jatkuu ja täytyy nyt tunnustaa että ajatus kuolemasta silloin 1993 ei ole tuntunut yhtään pöllömmältä ajatukselta, kun näkee, kokee, kuulee ja lukee nykymaailman menoa.

Kiusaaminen on tänä päivänä muuttanut ehkä muotoaan enempi syrjinnän puoleen.

Roolini isänä, vapaaehtoistyöntekujänä ja tyttäreni koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana on avannut silmiäni enemmän nykypäivään.

Edelleen ajatellen paljon. Niinkin paljon joskus että yöni menevät pohtien jotakin asiaa. Kiusaaminen/syrjiminen, jota tyttäreni on kokenut koulussa nostaa ajatustason maximiin. Keskusteluja asiasta on käyty ja neuvo miten kohdata kiusaaminen/syrjintä on tänä päivänä tuottanut tulosta.

Kehotan näin jokaista vanhempaa keskustelemaan lastensa kanssa, ennen kuin viette asian eteenpäin koululle, tms.

Lapsi on herkkä ja lapsi aistii asiat paljon suuremmalla tunneryöpyllä kuin me vanhemmat. Silloin jos lapsella on paha olo, niin täytyy asia selvittää perinpohjin, ettei "harhalaukauksia "satu.

Olen huomannut että usein vanhemmat uskovat sokeana oman lapsensa tarinaan, eikä suostu täten uskomaan että asia voisi olla toisin?

Kaikkeen löytyy ratkaisu, niin kuin minunkin tapaukseen aikoinaan, kun kasasimme jutun osapuolet ja selvitimme asian. Niin täytyisi tänä päivänäkin tehdä, eikä tuijottaa omaa napaansa aina.

Mitä tulee ulkopuoliseen puuttumiseen kiusaamistapauksissa?

Ihmiset eivät uskalla tai viitsi puuttua tarpeeksi hanakasti, jos heidän silmiinsä osuu selkeää kiusaamista. Helpompi on kävellä ohi ja tuumata ajatuksissaan että koulu ja vanhemmat hoitavat tuonkin jutun. Ei kuulu siis minulle.

Moni lapsi vaan jättää asiasta kertomatta kodissa tai koulussa. Se on jo vakavampi juttu, jos lapsi ei puhu asiasta mitään, eikä vanhemmat tai koulun henkilökuntakaan aisti jonkun asian olevan huonosti.

Pahimmassa tapauksessa välinpitämättömyydellä saadaan varmasti pilattua yhden ihmisen lapsuus tai nuoruus... tai koko elämä.

Tunnustan etten minäkään heti miten riennä pelastamaan kiusattua ja pitämään kiusaajille saarnaa, jos kohtaan tapahtuman esim. helsingin kaduilla. Siitä voi saada itse turpaansa, riippuu ihan kiusaajien kieroutumisesta tai kiusaajien äkäisistä vanhemmista ”Mitä perkelettä sä meet puuttumaan kun meidän Tauno pöllii Keijon kännykän ja lähettelee sillä kaikenmaailman rivouksia naapurin Kaisa-tädille!”

Siksi tarvitsemme yhteistyötä yhteisen hyvän eteen tässäkin asiassa.

Koulun ja kodin yhteistyötä on entuudestaan lisättävä ja keskusteltava asioista, eikä mennä heti siihen viimeiseen oljenkorteen.

Kotoa se kasvatus lähtee, mutta valitettavasti ”kiltti Veikkokin” pystyy osallistumaan todella raukkamaiseen toimintaan, kun ryhmä apinoita taputtaa käsiään ”anna mennä Veikko!”

Siinä ei paljoa kotikasvatus auta, jos vaihtoehtona on ”kiusaa tai tule rääkätyksi”

Mutta, ajatus siitä että voisit kenties auttaa kiusattua puuttumalla tilanteeseen tai saada kiusaajan avaamaan silmänsä sille miltä ITSESTÄ tuntuisi olla samassa tilanteessa?

Olisiko se liikaa vaadittu? Luoda uskoa kiusatulle että kyllä täällä välitetään ja nostaa kiusatun itsetuntoa.

Tiedän sen ettei monella aikuisella ole kovin hääppöistä elämää itselläkään. Mutta ajattele sitä ettei tämä maailmanmeno tästä parane jos lapset/nuoret voivat pahoin?

”Lapsissa on tulevaisuutemme” ei liene ollenkaan huono slogan tähän paikkaan, mutta eivät he ihan itsenäisesti tulevaisuutta rakenna.

Tarkoitukseni on tällä tarinalla kertoa että kaikesta voi selvitä, kunhan vaan jaksaa uskoa itseensä. Kuten olen jo muutamassa haastettelussa kertonut ”onhan se päivä vielä huomennakin”

Kiitos

Mikko A. Ratia